— Minulla on pitkä matka kotiin, sanoi hän, ja ojentaessaan kätensä, lisäsi hän vieläkin hiljemmin: — istutko sinä joka päivä samassa paikassa kuin tänään? Hän piteli kättä hetken ajan, ikäänkuin vastausta odottaen. Tyttö ei uskaltanut nostaa silmiään, saatikka sitten vastata. Silloin tunsi hän Hansin painavan voimakkaasti hänen kättään: — kiitos tästä päivästä! sanoi hän hiljaa ja ennenkuin tyttö vielä oli ehtinyt koota ajatuksensa, näki hän hänen jo, karhuntalja olalla, pyssy kädessä, koira vierellään poistuvan kanervikon poikki. Hän näki hänet taivasta vastaan; sillä tunturit olivat syrjällä. Kevyt, voimakas käynti vei häntä nopeasti poispäin. Tyttö läksi ulos ja katseli hänen jälkeensä, kunnes hän oli kadonnut.

Vasta nyt huomasi hän sydämensä sykkivän niin, että hänen täytyi pusertaa kätensä sitä vastaan. Hetkisen perästä oli hän nurmikolla pitkänään, pää käsivarren varassa — ja tarkan tarkkaan kertasi hän mielessään päivän tapahtumat. Hän näki Hansin sukeltavan esiin pensaikosta yläpuolellaan, hän näki hänen hartevana, silmät lakkaamatta vaihtaen väriä, seisovan ihan edessään; hän tunsi hänen voimansa ja oman pelkonsa ja häpeällisen itkunsa; hän näki hänet kukkulan harjalla aurinkoa vastaan, hän kuuli laukauksen, hän oli polvillaan hänen edessään hänen nylkiessään karhua, hän kuuli uudelleen joka sanan, jonka Hans lausui; ja miehen matala ääni, joka soi niin luottavalta, että häneen koski, kun hän sitä ajatteli — hän kuuli sen jakkaralta lieden edestä, jonka ääressä hän keitti, ja pöydän luota syödessään; hän tunsi, ettei hän enää kauemmin uskaltanut katsoa häntä silmiin ja hän tunsi viimein hänkin saaneensa Hansin hämilleen, koska hänkin vaikeni. Hän tunsi hänen vielä kerran puhuvan, kun hän tarttui hänen käteensä, ja hän tunsi käden puristuksen — se tuntui aina hänen jalkaansa asti! Hän näki hänen menevän pois kanervikon poikki, menevän, menevän! — Palaako hän koskaan? Ei hänen, Mildridin, käyttäydyttyä sillä tavalla — mahdotonta! Kuinka voimakkaalta, kauniilta, itsetietoiselta kaikki oli näyttänyt hänessä! — ja kuinka tyhmää ja raukkamaista vieraasta oli täytynyt kaiken olla Mildridissä! Niin, raukkamaisesti hän oli käyttäytynyt, alkaen ensi huudosta, kun koira tuli, häpeänpunaan ja itkuun asti — kömpelöstä avusta, jota hän oli hänelle antanut, aina ruokaan asti, jota hän ei ajoissa saanut valmiiksi! Ja ettei hän saanut suustaan vastausta, ei edes silloinkaan kun vieras häneen katsoi! Ja kun hän sitten vihdoin kysyi istuiko hän joka päivä täällä ylänteen alla — ettei hän silloin osannut kieltää, sillä eihän hän joka päivä istunut ylänteen alla! Eikö hänen, Mildridin vaitiolo ollut kuin hiljaista pyyntöä, että hän katsoisi häneen? — Eikö hänen kurjaa avuttomuuttaan täytynyt käsittää samalla tavalla? — — Oi kuinka häntä hävetti! hänen ruumistaan poltti, varsinkin kasvoja, jotka hän kaivoi yhä syvemmälle ja syvemmälle nurmeen — ja sitten hän taasen loihti esiin koko kuvan, hänen ihanuutensa ja oman surkeutensa, ja sitten häpeän entistä voimakkaampana!

Vielä kun kellojen kalkatus ilmoitti karjan tulevan, makasi hän paikoillaan, mutta riensi nyt työhön. Tullessaan näki Beret heti, että jotakin oli tapahtunut; sillä Mildrid teki nurinkurisia kysymyksiä ja antoi nurinkurisia vastauksia ja käyttäytyi yleensä niin oudosti, että Beret monta kertaa pysähtyi häneen katsomaan! Ja kun heidän oli syötävä illallista ja Mildrid sanoi, ettei jaksa syödä, ja sensijaan asettui ulkopuolelle istumaan, puuttui vain, että Beretin korvat olisivat taipuneet taapäin jotta hän täydellisesti olisi muistuttanut vainuavaa metsäkoiraa. Beret söi ja riisuutui — he nukkuivat samassa vuoteessa — ja kun ei Mildridiä kuulunut, meni Beret hiljaa useampaan kertaan katsomaan, istuiko sisar vielä paikoillaan ja oliko hän yksinään. Istui, siellä hän istui ja yhä yksin. Kello tuli 11, se tuli 12, se tuli 1, ja Mildrid istui ulkona eikä Beret nukkunut. Hän oli kuitenkin nukkuvinaan, kun Mildrid vihdoin tuli, ja Mildrid liikkui niin hiljaa, niin hiljaa; mutta sisar kuuli hänen huokaavan, kun hän oli päässyt vuoteeseen, hän kuuli hänen niin raskaasti lukevan tavallisen iltarukouksensa, hän kuuli hänen kuiskaavan:

— Oi, auta minua tässä asiassa, rakas, rakas Jumala!

Missä asiassa Hänen tuli häntä auttaa? ajatteli Beret. Hän ei saanut unta, kuuli niinikään sisaren turhaan hakevan makuuasentoa: milloin hän kääntyi toiselle, milloin toiselle kyljelle. Vihdoin hän näki hänen aivan masennuksissa työntävän syrjään peitteen ja asettuvan, kädet pään alla ja silmät selkosen selällään, tuijottamaan eteensä. Enempää ei hän nähnyt eikä kuullut, sillä hän nukkui nyt. Kun hän seuraavana aamuna heräsi, ei sisar enää ollut vuoteessa. Hän karkasi ylös; aurinko oli jo korkealla, karja aikoja sitten päästetty laitumelle. Hän näki ruuan jätettynä pöytään, söi kiireesti ja meni ulos ja tapasi Mildridin täydessä työssä; mutta hän näytti niin surkastuneelta. Beret sanoi kyllä paikalla löytävänsä karjan ja lähtevänsä sen perässä. Toinen ei vastannut, vaan katsoi häneen ikäänkuin kiittääkseen. Beret mietti hetkisen ja läksi.

Mildrid katsahti ympärilleen; hän oli yksinään. Silloin hän riensi panemaan maitopyttyjä kuntoon, muut saivat jäädä silleen. Hän peseytyi ja kampasi hiuksensa ja kiiruhti aittaan muuttamaan vaatteita, otti kutimensa ja läksi ylänteelle.

Hänessä ei ollut uuden päivän voimia, sillä hänhän tuskin oli nukkunut ensinkään eikä vuorokauteen syönyt paljon mitään. Hän kulki kuin yhtämittaisessa unessa, ja tuntui siltä kuin ei hän pääsisi selvyyteen ennenkuin tuli sille paikalle, missä eilen oli istunut.

Mutta tuskin oli hän istuutunut ennenkuin ajatteli: jos hän tulisi ja tapaisi minut täällä, mitä hän ajattelisi? Ehdottomasti hän nousi. Silloin hän näki hänen koiransa ylänteellä; se seisahtui ja katsoi häneen, juoksi alas ja likeni häntää heilutellen. Kaikki tytön veret pysähtyivät. Tuolla! Tuolla hän pyssyineen seisoi auringossa, aivan kuin eilen; hän oli tänään tullut toista tietä! Hän hymyili tytölle, viipyi hetkisen epäröiden, kapusi sitten alas ja seisoi pian hänen edessään. Tyttö oli päästänyt pienen parahduksen ja sitten vaipunut istualleen. Hän ei koko voimallaan päässyt pystyyn, sukankudin putosi, hän käänsi pois kasvonsa. Vieras ei puhunut. Mutta tyttö kuuli hänen laskeutuvan nurmelle ihan hänen eteensä, silmät kiinni hänen silmissään, ja koiran hän näki toisella puolen katselemassa herraansa. Tyttö tunsi, että vaikka hän istui poispäin kääntyneenä, saattoi vieras nähdä hänen punastuksensa, hänen silmänsä, hänen kasvonsa. Hänen nopea hengityksensä kiihoitti tytön hengitystä; tyttö luuli tuntevansa hänen hengityksensä kädellään; mutta hän ei uskaltanut liikahtaa. Hän ei olisi suonut hänen puhuvan, ja kuitenkin oli hirveää, että hän vaikeni. Täytyihän hänen nähdä miksi tyttö siinä istui ja suuremmassa häpeässä kuin hänen häpeänsä ei kukaan liene ollut. Mutta hän ei ollut tehnyt oikein kun tuli ja vielä enemmän väärin hän teki, kun nyt istui tuossa. Samassa tartuttiin tytön toiseen käteen ja jäätiin pitämään siitä kiinni, sitten toiseen, hänen täytyi siinä hiukan kääntyä — ja hyvänä ja voimakkaana veti poika häntä sekä käsin että silmin puoleensa. Tyttö luisui maahan hänen viereensä niin, että hänen päänsä painui vierasta vastaan. Hän tunsi vieraan toisella kädellään sitaisevan hiuksiaan, mutta hän ei uskaltanut nostaa katsettaan. Koko hänen käytöksensä oli syvästi arvoton — ja niin hän purskahti katkeraan itkuun!

— Niin, itke sinä vain, kyllä minä nauran! sanoi vieras; — sillä se mitä meille on tapahtunut, on sekä itkun että naurun arvoista! mutta hänen äänensä värisi. Ja nyt hän kuiskasi tytön korvaan, että hän eilen lähdettyään hänen luotaan alituiseen oli tullut häntä vain likemmä. Ja tämä voima oli käynyt niin väkeväksi, että kun hän tuli tunturimökilleen, ei hän muuta voinut kuin heittää saksalaisen matkustajan oman onnensa nojaan ja lähteä tuntureille. Ja kaiken yötä hän osaksi oli istunut, osaksi kävellyt tunturivuorilla; aamiaisen hän oli haukannut kotona, mutta sitten taas liikkeelle. Hän oli 28 vuoden vanha eikä siis mikään pikkupoika; mutta sen hän vain tunsi, että joko täytyy tämän tytön tulla hänen omakseen tai muuten ei käy ensinkään. Hän suuntasi askeleensa eiliseen paikkaan, ei hän tullut häntä tapaamaan, vaan ainoastaan hetkiseksi istumaan itsekseen. Tytön nähdessään hän ensin pelästyi, mutta sitten hän ymmärsi, että tytön laita varmaan oli sama kuin hänen, ja samassa se oli päätetty asia, että hänen täytyi koettaa onneaan. Ja kun hän huomasi, että tytön laita todella oli sama kuin hänen, niin — niin, sitten — ja hän nosti ylös tytön pään eikä tyttö enää itkenyt ja miehen silmissä oli suuri loisto ja tytön täytyi katsoa niihin ja hän punastui ja painui alas. Mutta mies puhui taasen, kuiskaavalla, pehmoisella äänellä. Aurinko paistoi puunlatvoista, nurmikkorinteiden yli, koivut värisivät heikossa tuulessa, lintujen lavertelu sekaantui puron lirinään, joka juoksi riutassa heidän vierellään. Miten kauan he siinä istuivat toistensa seurassa, siitä ei kukaan pitänyt laskua; mutta koira heidät molemmat peloitti. Se oli monta kertaa kierrellyt heitä ja aina paneutunut takaisin paikoilleen; mutta nyt se haukkuen hyppäsi alaspäin. Molemmat karkasivat pystyyn ja seisoivat hetkisen kuuntelemassa. Mutta ei kuulunut mitään. He katsoivat taas toisiinsa, ja silloin nosti mies hänet syliinsä. Häntä ei milloinkaan oltu kannettu, paitsi lapsena, ja siinä oli jotakin, joka teki hänet avuttomaksi. Tuo mies oli hänen turvansa, hänen tulevaisuutensa, hänen ikuinen onnensa, hänen täytyi seurata tunnettaan. He eivät puhuneet, molemmat vain pitelivät kiinni toisistaan. Hän kantoi tytön sinne missä he ensinnä olivat istuneet; istuutui ja laski hänet hellävaroen vierelleen. Tyttö painoi päänsä syvemmälle alas ja poispäin, jottei hän näkisi miestä nyt kun tämä oli niin huumaantuneena. Mies aikoi juuri kääntää häntä puoleensa, kun ihan heidän edestään kuului hämmästynyt huudahdus:

— Mildrid!