— Hui, virkkoi hän, — minä luulin melkein, että karhu rytisytti pensaita, sentähden minä pelästyin.
Hän koetti hymyillä.
— Eikä niinkään suotta, sanoi mies ja hän puhui huomattavan hiljaa; — Kvas ja minä olimme juuri karhun jäljillä, mutta nyt ne menivät meiltä — ja jos minua seuraa jokin varjo-olento, niin se varmaan on karhu. [Vanha usko, että jokaista ihmistä seuraa varjo-olento (näkymättömänä eläimenä, joka ilmaisee hänen luonteenominaisuuksiansa), on vielä yleinen talonpoikien kesken Norjassa.]
Hän hymähti. Tyttö katsoi häneen. Mikä mies tämä olikaan? Pitkä, harteva; silmät vaihtoivat alituiseen väriä, joten hän ei saattanut katsoa niihin, ja sitten mies seisoi liian likellä, kuin maasta nousseena pyssyineen, koirineen päivineen; tyttö tunsi halua sanoa: "mene pois luotani!" mutta sensijaan hän astui pari askelta taaksepäin ja kysyi:
— Kuka sinä olet? sillä häntä peloitti todella.
— Hans Haugen, vastasi mies hajamielisenä; sillä hän seurasi koiraa, joka nähtävästi taasen oli päässyt karhun jäljille. Hän kääntyi kiireesti tytön puoleen sanoakseen hyvästi; mutta kun hän nyt katsoi, näki hän tytön seisovan edessään polttavan punaisena: kasvot, kaula, rinta olivat polttavan punaiset. — Mitä kummaa! sanoi hän ihmeissään. Tyttö ei tietänyt minne joutuisi, juoksisiko tiehensä, kääntyisikö pois vai istuutuisiko. — Kuka sinä olet? kysyi mies. Mutta vielä kerran valahtivat veret tytön kasvoille; sillä jos hän sanoi hänelle nimensä, niin hän sanoi hänelle kaikki tyyni. — Kuka sinä olet? kysyi mies vielä kerran, ikäänkuin kysymys olisi ollut luonnollisin maailmassa ja toki vastauksen arvoinen; — eikä tyttö voinut kieltää, hän häpesi itseään ja vanhempiaan, että he olivat laiminlyöneet oman sukunsa, mutta nimi oli lausuttava.
— Mildrid Tingvold, kuiskasi hän ja purskahti itkuun.
Totta oli, että Hans tieten tahtoen tuskin oli tervehtinyt Tingvoldin väkeä. Mutta se, mikä nyt tapahtui, oli ihan toista kuin hän oli ajatellut; hän katseli tyttöä suurin silmin. Hänen mieleensä välähti jokin muisto, että tytön äiti niin oli itkenyt kirkossa vihkimäpäivänään. Ehkäpä se on sukuominaisuus, ajatteli hän ja pyrki siitä eroon.
— Anna minulle anteeksi, jos olen peloittanut sinua, sanoi hän ja läksi koiran perässä; kiireesti sitä mentiin ylös tunturinsyrjää.
Kun tyttö uskalsi nostaa silmänsä, oli mies juuri päässyt harjalle ja kääntyi katsomaan häneen. Sitä kesti vain silmänräpäyksen, sillä samassa rupesi koira haukkumaan toisella puolella, hän hypähti pystyyn, otti kiväärin ja lähti menemään. Mildrid seisoi vielä tuijottamassa sinne missä hän oli seisonut, kun laukaus pelästytti hänet. Olisiko se ollut karhu? Olisiko se ollut häntä niin likellä? — Ja sentiensä tyttö kapusi sinne minne hän hiljan oli kavunnut ja seisoi siellä, missä hän oli seisonut, varjostaen kädellä kasvojaan auringolta ja — ihan oikein: puoleksi pensaikon peitossa oli Hans kyyristyneenä suuren karhun ääressä! Ennenkuin hän tiesikään oli hän hypännyt miehen luo: mies hymyili häntä vastaan ja kertoi, mutta kaiken aikaa matalalla, pehmoisella äänellä, miten he olivat tulleet kadottaneeksi jäljet, vaikka karhu oli täällä; hän kertoi minkätähden ei koira ollut voinut vainuta karhua ennenkuin oli ihan sen kintereillä — ja tämän aikana oli tyttö unohtanut itkun ja arkuuden ja mies vetänyt esiin veitsen; hän tahtoi heti nylkeä sen. Liha ei kelvannut tähän vuodenaikaan, hänen piti heti kuopata se; mutta nahan hän tahtoi ottaa mukaansa. Ja tyttö piteli kiinni ja hän nylki; sitten juoksi hän karjakartanolle hakemaan hänelle kirvestä ja lapiota ja vaikka hän pelkäsi karhua ja vaikka se haiskahti pahalta, jäi hän häntä auttamaan, kunnes työ oli suoritettu. Päivällisen aika oli jo mennyt ohi ja vieras itse tarjoutui syömään tytön kanssa. Hän pesi sekä itsensä että koiran, mistä oli aika työ, ja valmistuttuaan tuli hän istumaan tytön luo maitoaittaan; sillä hän ei häpeäkseen vielä ollut valmis. Mies puheli kaikennäköisistä, hauskasti ja luontevasti, mutta hyvin matalalla äänellä, kuten ihmiset tavallisesti tekevät, jotka paljon oleskelevat yksikseen. Mildrid vastasi niin niukasti kuin taisi; mutta kun hän istui pöydässä Hansia vastapäätä, ei hän saanut syödyksi eikä puhutuksi, joten usein oli äänetöntä. Kun tyttö oli valmis, kääntyi vieras jakkarallaan, pani piippunysäänsä tupakkaa ja sytytti sen. Hänkin oli käynyt harvasanaisemmaksi ja vähän ajan perästä hän nousi.