Ei ole mitään kertomista ennenkuin Mildrid pääsi viidenteentoista ikävuoteensa; sillä silloin kuoli vanha Nuutti äkkiä ja helposti. Välimatkaa siitä, kun hän istui tuvassa pilaa puhumassa, siihen kun hän makasi ruumiina, oli tuskin ensinkään.
Isoäidin parasta iloa senjälkeen oli pitää Mildridiä jalkainsa juuressa pienellä lapsenjakkaralla, kuten heidän tapansa oli ollut siitä asti kun Mildrid oli pieni, ja silloin joko itse kertoa Nuutista tai saada Mildrid hyräilemään morsiusmarssia. Sen sävelissä näki Astrid Nuutin voimakkaan, tumman pään kohoavan Mildridin lapsuudesta; sen sävelissä saattoi hän seurata Nuuttia pihan poikki nurmikkojyrkänteille, kun hän paimenessa puhalsi marssia; sen sävelissä ajoi hän kirkkoon hänen rinnallaan; sen sävelissä heräsi hänen reipas, viisas kuvansa kirkkaimmin elämään! Mutta Mildridin sielussa rupesi marssi elämään uudella tavalla. Laulaessaan isoäidille kysyi hän itseltään: soitetaanko sitä joskus minulle?
Siitä hetkestä, jolloin kysymys oli herännyt, kasvoi se; marssia ympäröi hiljaa sädehtivä onni. Hän näki morsiuskruunun välkkyvän sen auringonpaisteessa, se avasi pitkän, valoisan tien tulevaisuuteen. Kuusitoistavuotiaana hän kysyi itseltään: ajanko minä itse joskus sen sävelten soidessa ja isä ja äiti minun jälessäni, ohi kansan, joka hymyilee, astunko minä iloisena rattailta siellä, missä äiti itki, kuljenko minä Ole Haugenin kukkivan haudan ohi alttarille säihkyvän iloisena, niin että isä ja äiti saavat hyvitystä!
Tämä oli ensimäinen ajatusten sarja, jota hän ei uskonut Beretille. Vähitellen niitä tuli useampia. Beret, joka nyt oli kahdennellatoista vuodellaan, huomasi kyllä jääneensä enemmän yksin, mutta hän ei oikein käsittänyt, että hänet vähitellen oli jätetty ulkopuolelle sentähden, että eräs toinen oli saanut hänen oikeutensa. Se oli kahdeksantoistavuotias, vasta kihlattu Inga, heidän orpanansa naapuritalosta. Kun Beret näki heidän, käsivarret kiedottuina toistensa ympäri, kuten nuorten tyttöjen on tapana, kuiskutellen ja hymyillen astelevan vainioiden poikki, saattoi hän paiskautua pitkälleen ja itkeä mustasukkaisuuttaan.
Mildrid kävi rippikoulua; siellä hän oppi tuntemaan samanikäisiä ja jotkut heistä tulivat sunnuntaisin Tingvoldiin. He pysyttelivät ulkona pihalla tai isoäidin luona. Olihan Tingvold ollut sellainen paikka, jonne ei nuorisolla ollut pääsyä, mutta jonne sen teki mieli. Sinne ei kuitenkaan nytkään tullut muita kuin sellaisia, jotka olivat tavoiltaan sävyisiä; sillä kieltää ei saattanut, että Mildridin luonteessa oli jotakin hillittyä, joka veti puoleensa vain harvoja. Siihen aikaan viljeli paikkakunnan nuoriso ahkeraan laulua. Sellainen ei koskaan ole satunnaista; mutta se on ajoittaista ja näillä ajoilla on taas aina esilaulajansa. Näiden joukossa oli, kumma kyllä, nytkin eräs Haugen-suvun jäsen. Kansassa, jossa kerran, vaikkapa monta sataa vuotta sitten, miltei joka mies ja nainen laulussa on hakenut ja löytänyt ilmaisun sille, mikä voimakkaimpana liikkui heidän elämässään ja ajatuksissaan, ja jotka omassa keskuudessaan pystyivät luomaan runoja tunteenpurkauksiensa kannattimiksi, — siellä ei laulun taito milloinkaan voi kuolla, vaan toisessa tai toisessa kyläkunnassa sen vielä täytyy elää ja se on helposti herätettävissä sielläkin, missä ei sitä enää kuulu. Mutta tällä paikkakunnalla oli runoiltu paljon ja paljon laulettu miesmuistien aikoina; ei syyttä eikä suotta Ole Haugen ollut syntynyt juuri täällä. Hänen poikansa poika oli taasen saanut sävelen lahjan. Ole Haugenin poika oli ollut niin paljon nuorempi kuin se tytär, joka naitiin Tingvoldiin, että tämä naituna oli ollut hänen kumminaan. Monivaiheisten kohtalojen perästä oli hän hyvin vanhana miehenä saanut isänsä pikkutilan tunturilla ja silloin vasta, kumma kyllä, mennyt naimisiin. Hänellä oli monta lasta, niiden joukossa poika, jonka nimeksi pantiin Hans ja tällä tuntui olevan isoisän lahjat, ei kuitenkaan oikeastaan viulunsoittoon, vaikka hän soitti, vaan paremmin laulamaan vanhoja lauluja ja osittain sepittämään uusia. Mieltymystä näihin vain lisäsi se, että niin harvat tunsivat häntä itseään, vaikka hän eli ihan heidän keskellään. Niin, ei ollut montakaan, jotka olivat hänet nähneet. Asian laita oli se, että hänen vanha isänsä oli ollut pyssymies eivätkä hänen poikansa vielä olleet suuret, kun vanhus jo istui mäellä opettamassa pieniä poikiaan lataamaan ja tähtäämään. Hänen ilonsa kuului olleen tavaton, kun pojat kiväärillä kykenivät ansaitsemaan metsään ampumansa ruudin ja haulit. Tähän tulokseen sai hän tyytyä. Heidän äitinsä kuoli pian hänen jälkeensä ja lasten täytyi tulla aikaan omin neuvoin ja he tulivatkin. Pojat metsästivät ja tytöt hoitivat taloa tunturilla. He herättivät huomiota, kun joskus näyttäytyivät laaksossa; mutta se ei tapahtunut usein, sillä talvisin ei heillä ollut tietä, joten he tyytyivät tekemään kylään vain välttämättömät retket saadakseen riistan kuljetetuksi pois tai myydyksi, ja kesäisin pitivät he tuntureilla vieraita. Talo sijaitsi korkeammalla kuin kaikki muut talot laaksossa; se oli kuuluisa puhtaasta tunturi-ilmastaan, joka parantaa rintatautisia ja hermostuneita paremmin kuin mikään tähän asti tunnettu parannuskeino; sentähden oleskeli siellä joka vuosi talon täydeltä väkeä kaupungista ja ulkomailta. He rakensivat useampia huoneita, mutta kaikki täyttyivät. Köyhistä, jopa surkean köyhistä ihmisistä oli tämä sisarusperhe tällä tavoin kohonnut varallisuuteen. Seurustelu kaikkien noiden vieraiden kanssa oli painanut heihin omituisen leiman; jopa osasivat he jonkun verran vieraita kieliäkin. Hans oli monta vuotta sitten ostanut talon sisaruksiltaan, joten kaikki kulki hänen nimissään; hän oli tähän aikaan 28 vuoden ikäinen.
Tingvoldilla oleviin sukulaisiin ei kukaan heistä ollut pistänyt jalkaansa. Endrid ja Randi Tingvold tosin eivät olleet sitä päättämällä päättäneet, mutta he eivät kärsineet tunturiväkien nimeä mainittavan enempää kuin he kärsivät marssia. Lasten köyhä isä oli sattumalta saanut tietää sen ja sentähden oli Hans kieltänyt sisaruksiaan menemästä sinne. Mutta Tingvoldin tytöt, jotka pitivät laulusta, ikävöivät häntä suuresti ja häpesivät, että vanhemmat vieroivat sukulaisiaan. Uusien naistuttavien ollessa koolla puheltiin ja kerrottiin talossa Hans Haugenista ja hänen sisaruksistaan enemmän kuin mistään muusta.
Tänä kauniina laulun ja seurustelun aikana pääsi Mildrid ripille noin 17 vanhana. Hetkinen sitä ennen oli kaikki ollut hiljaista, hetkinen jälkeenpäin niinikään. Mutta kevääksi, tai oikeammin kesäksi piti hänen, kuten kaikkien tyttöjen ripille päästyä, lähteä elukkain hoitajaksi karjakartanolle. Hän iloitsi sanomattomasti. Hänen ystävättärensä Ingan, joka oli kihloissa, piti olla naapurikarjakartanolla.
Beretin piti päästä mukaan karjakartanolle ja Mildridin kaipaus tarttui häneenkin. Mutta kun he pääsivät karjakartanolle ja kaikki uutuus valtasi koko Beretin mielen, niin oli Mildridissä yhä sama levottomuus. Karja ja maitotalous panivat kyllä reippaaseen työhön, — mutta hän ei tietänyt miten hän saisi kulumaan sen pitkän ajan, joka jäi yli. Tuntikausia viipyi hän Ingan luona ja kuuli hänen kertovan sulhasestaan, mutta ei sitten moneen päivään tahtonut mennä hänen luokseen. Kun Inga tuli häntä tervehtimään, oli hän iloinen ja ystävällinen, ikäänkuin olisi katunut uskottomuuttaan — mutta kyllästyi pian taas häneen. Beretin kanssa hän puhui harvoin, ja usein, kun Beret puhutteli häntä, ei hän saanut muuta vastausta kuin "kyllä" ja "ei". Beret seurasi itkien karjaa ja lyöttäytyi paimenten pariin. Mildrid tunsi, että heidän suhteensa jollakin lailla oli särkynyt; mutta hän ei parhaimmallakaan tahdollaan saanut sitä ehyeksi.
Eräänä päivänä istui hän tunturilla likellä karjatarhaa. Muutamat vuohet olivat päässeet pujahtamaan karkuun pikkukarjasta ja hänen täytyi pitää niitä silmällä. Oli lämmin aamupäivä, hän istui varjossa ylänteen alla, joka kasvoi nuorta metsää ja koivua; hän oli heittänyt röijyn yltään ja ottanut kutimensa. Hän odotti Ingaa. Hänen takanaan kahisi. "Tuolla hän tulee", ajatteli hän ja nosti silmänsä.
Mutta melu kävi niin suureksi, että Inga tuskin saattoi saada aikaan sellaista, pensaita poljettiin maahan ja katkottiin. Mildrid kalpenee ja nousee — ja näkee jotakin karvaista ja sen alta jotakin kiiltävää; se mahtoi olla karhunpää! Hän tahtoisi huutaa, mutta ei saa suutaan auki; hän tahtoisi juosta, mutta ei pääse paikalta. Silloin se karvainen kohosi kokonaan pystyyn, se oli pitkä, harteva mies, päässä karvainen lakki ja kädessä pyssy. Hän pysähtyi kuin naulittuna pensaikkoon ja jäi tyttöön katsomaan. Terävä silmäys, joka paikalla muutti ilmettä — hän astui muutamia askelia eteenpäin ja seisoi tuossa tuokiossa hänen rinnallaan. Joku kosketti tytön jalkaa, hän huudahti; se oli hänen koiransa, jota hän ei ollut nähnyt ennenkuin nyt.