— Beret, Mildridin sisar, vastasi tyttö.
Hans punastui ja tyttö samoin. Mutta samassa Hans kalpeni.
— Onko jotakin tapahtunut?
— Ei, ei muuta kuin että sinun pitää tulla. Hän ei voi olla yksin nyt.
Hetkisen Hans seisoi ja katsoi häneen. Sitten hän kääntyi ja meni majalle. Saksalainen oli jäänyt ulkopuolelle ripustamaan pyydyksiä. Hans teki nyt samoin heidän puhellessaan. Siitä asti kun Beret rupesi huhuamaan, oli kaksi koiraa majassa ulvonut täyttä kurkkua. Miehet menivät yhdessä sisään, mutta heidän avatessaan ovea syöksyivät molemmat koirat ulos, sekä Hansin että saksalaisen, mutta molemmat komennettiin ankarasti takaisin sisään. Hiljeni ja kesti kauan ennenkuin Hans tuli ulos. Mutta silloin hän oli toisissa vaatteissa ja pyssyjä koira olivat mukana. Saksalainen seurasi häntä ulos. Ja siellä he antoivat toisilleen kättä, ikäänkuin olisi ollut kysymys pitempiaikaisesta erosta. Hans tuli heti Beretin luo.
— Voitko sinä kävellä nopeasti? kysyi hän.
— Voin, se on varma se.
Ja Hans läksi kävelemään ja tyttö juoksemaan, koira edellä.
Kun ei Hans ollut voinut muuta ajatella kuin että Mildrid iloitsisi heidän kihlauksestaan yhtä turvallisena kuin hänkin, tuli tämä sanoma hänelle uusien ajatusten tuojana. Tietysti tyttö oli levoton vanhemmista! Tietysti häntä myöskin peloitti se kiire, millä kaikki oli tapahtunut. Luonnollisesti! Nyt hän ymmärsi tämän niin hyvin, että häntä suuresti ihmetytti, kuinka ei hän ennemmin ollut sitä ymmärtänyt, — ja nyt kävelemään! Olihan ensi tapaaminen Mildridin kanssa häneenkin tehnyt salahyökkäyksen vaikutuksen; mitä sitten tuo lapsi, hiljainen ja ujo kuin hänen vanhempiensa koti, mahtoikaan ajatella joutuessaan myrskyyn? — Ja Hans piti kiirettä.
Tämän rientomarssin aikana oli Beret yrittänyt juosta rinnalla, kasvot, mikäli mahdollista, häneen kääntyneinä. Silloin tällöin oli Hans vilaukselta nähnyt hänen suuret silmänsä ja hehkuvat poskensa; mutta ajatukset olivat tehneet hänen ympärilleen liian taajan piirin, hän ei ollut nähnyt häntä selvään eikä lopuksi huomannut häntä ensinkään. Hän kääntyi, tyttö oli hyvän matkaa hänen takanaan, mutta ponnisti eteenpäin minkä jaksoi. Hän oli ollut liian ylpeä tunnustamaan, ettei hän kestänyt tätä marssia. Mutta kun Hans nyt pysähtyi odottamaan kunnes tyttö hengästyksissään ehti perässä, oli hänellä kyyneleet silmissä.