Vielä tietää tarina, että kuten Ole Haugenin morsiusmarssi oli onnekkain, minkä he olivat kuulleet, niin oli morsiusparikin, joka ensi kertaa sen sävelien soidessa ajoi kotiin ja jota se saattoi kirkon ovelle ja siellä vihkimisen päätyttyä vastaanotti, onnellisin pari, mitä oli nähty. Ja vaikka Tingvoldin suku aina oli ollut komeaa sukua ja vaikka se tästä puoleen kävi vieläkin komeammaksi, niin tarina varmasti piti siitä kiinni, että tämä pari vei voiton kaikiksi ajoiksi.

Siirrymme nyt tarinasta lujemmalle pohjalle; sillä Ole Haugenin mukana kuolevat tarinat; hänen jälkeensä alkaa historia. Se kertoo, että marssista tuli toisenlainen perintökappale kuin kaikista muista, joita harvoin käytetään; sillä tätä käytettiin. Marssia näet rallatettiin, hoilotettiin, vihellettiin, puhallettiin ja soitettiin Tingvoldissa asuinhuoneista talleihin, pelloilta takamaille asti; ja tämän marssin tahtiin kiikuttivat äiti, isä, lapsentyttö ja muut palvelijat käsivarsillaan ainoaa lasta, minkä isäntäväki sai, ja marssin oppi lapsi heti ensi eleittensä ja sanojensa jälkeen. Lapsen nimi oli Astrid. Suvussa oli säveliä, eikä suinkaan vähimmin tässä pienessä, vilkkaassa tytössä, joka pian osasi mestarillisesti laulaa marssia, vanhempiensa voitonhuutoa, suvun lupausta. Ei ollut ensinkään ihmeellistä, että hän suureksi tultuaan itse tahtoi valita armaansa. Ehkäpä liioiteltiin Astridin kosijain määrää; mutta oli totta tai ei, niin pääsi tuo rikas, käytökseltään hieno tyttö yli kolmannenkolmatta ikävuotensa eikä vielä ollut kihloissa. Silloin saatiin ilmi syy! Äiti oli monta vuotta sitten ottanut maantieltä taloon vikkelän mustalaispojan; tai eihän hän ollut mikään mustalaispoika, mutta siksi häntä sanottiin ja varsinkin sanoi äiti, kun ihmeekseen kuuli Astridin ja hänen siellä ylhäällä takamailla menneen kihloihin ja nyt rallattavan toisilleen morsiusmarssia, tytön aitankatolta ja pojan ylhäältä nurmijyrkänteeltä. Poika joutui pian pois talosta; sillä nyt nähtiin, ettei kukaan ankarammin pitänyt kiinni "suvun" kunniasta kuin entinen torpantyttö. Ja isän täytyi ajatella ennustusta, kun hän itse oli rikkonut suvun perintötavat: suku näkyi jo naivan maantieltä, mihin tämä päättyisikään? Paikkakunnan tuomio ei ollut lempeämpi. Mustalaispoika — Nuutti hänen nimensä muuten oli — oli antautunut kauppa-alalle, varsinkin harjoittamaan karjakauppaa ja joka mies tunsi hänet. Hän oli ensimäinen sillä paikkakunnalla, jopa kauempanakin, joka ryhtyi asiaan oikein suuressa mitassa. Hän aukaisi tämän uran ja hankki siten niiden seutujen tuotteille parempia hintoja ja monelle yksityiselle pääomia. Mutta kieltää ei voi, että syntyi juopottelua ja tappeluja, missä hän vain kulki, ja yksin siitä ihmiset puhuivat; sillä hänen merkitystään kauppamiehenä eivät he vielä ymmärtäneet. Kun Astrid oli 23 vuoden ikäinen tulivat asiat kuitenkin sille kannalle, että joko täytyi talon joutua pois suoranaisen sukuhaaran käsistä, tai kauppiaan joutua sukuun; sillä oman naimisensa kautta olivat vanhemmat kadottaneet sen siveellisen mahdin, joka tässä tapauksessa ehkä olisi voinut pakottaa. Astridin tahto tapahtui: reipas, iloinen Nuutti ajoi eräänä kauniina päivänä mahdottoman saaton seuraamana hänen kanssaan kirkkoon. Suvun morsiusmarssi, isoisän mestarinäyte loi hohdettaan yli saaton, ja sulhanen ja morsian istuivat ikäänkuin olisivat hiljaa laulaneet mukana, sillä he näyttivät hyvin iloisilta. Ihmiset ihmettelivät, että vanhemmatkin näyttivät iloisilta. He olivat kuitenkin tehneet niin kauan ja sitkeää vastarintaa.

Häiden jälkeen otti Nuutti haltuunsa talon ja vanhukset joutuivat muonalle. Mutta se oli niin iso, ettei kukaan käsittänyt miten Nuutti ja Astrid tulivat toimeen; sillä talo tosin oli suurin paikkakunnalla, mutta ei suinkaan hyvin hoidettu. Eikä siinä kyllä: otettiin kolminkertainen työvoima ja panemalla likoon niillä seuduin kuulumattomia summia, järjestettiin kaikki uuteen uskoon. Nuutille ennustettiin varmaa perikatoa. Mutta "mustalaispoika", joksi häntä vieläkin sanottiin, pysyi yhtä reippaana ja hänen hyvä tuulensa oli aikoja sitten tarttunut Astridiin. Ennen niin hento ja hiljainen tyttö oli nyt käynyt tukevaksi, lihavaksi emännäksi. Vanhemmat olivat toivehikkaita. Vihdoinkin käsittivät ihmiset Nuutin tuoneen Tingvoldiin sitä mitä ei kenelläkään ennen ollut siellä ollut, liikepääomaa! Lisäksi oli hänen kiertävä elämänsä antanut hänelle paljon kokemusta ja opettanut, miten rahoja oli käytettävä, miten pidettävä työväkeä ja palvelijoita hyvässä kunnossa ja reippaalla mielellä, joten, kun 12 vuotta oli kulunut, Tingvoldia ei enää olisi tuntenut entisekseen. Rakennukset olivat toiset, irtaimisto kolminkertainen ja kolme kertaa paremmassa kunnossa ja Nuutti itse pitkässä verkatakissa, merenvahapiippu suussa ja illoin totilasin ääressä kapteenin, papin ja nimismiehen seurassa. Astrid ihaili Nuuttia, pitäen häntä viisaimpana ja parhaimpana miehenä maailmassa ja kertoili itse, että Nuutti joskus nuoruudessaan oli tapellut ja juonut vain sentähden, että huhu peloittaisi Astridia; "sillä Nuutti oli aika viisas velikulta!" Vaimo noudatti kaikessa hänen mieltään, paitsi vaatteiden ja tapojen muuttamisessa; hän tahtoi pysyä talonpoikaistavoissa ja talonpoikaispuvussa. Nuutti antoi kaikkien muiden elää kuinka he tahtoivat, ja niin eivät he siitäkään riitaantuneet. Hän eli omissa oloissaan ja vaimo palveli häntä. Se tapahtui muuten kaikessa vaatimattomuudessa; sillä Nuutti oli liian viisas elääkseen rehentelevästi tai komeasti. Toiset sanoivat hänen ansaitsevan kortinpeluulla ja tämän maineen ja siitä johtuvien suhteiden tuottavan enemmän kuin hän kulutti; mutta se lienee ollut paljasta panettelua.

Heillä oli monta lasta, joiden historia ei kuulu meihin; mutta vanhimman pojan, Endridin, jonka piti periä talo, piti tietysti myöskin viedä sen kunniaa eteenpäin. Hän oli reipas, niinkuin koko suku; mutta hänen, päänsä riitti vain kotitarpeeksi, kuten usein näkee käyvän hyvin runsaslahjaisten vanhempien lasten. Isä pani sen merkille varhain ja päätti korvata puutteen erinomaisella kasvatuksella. Lapset saivat sentähden kotiopettajan ja täysikasvaneeksi päästyä pantiin poika maanviljelyskouluun, yhteen niistä, jotka juuri silloin rupesivat pääsemään parempaan vauhtiin, ja joutui myöhemmin kaupunkiin. Hän palasi kotiin hiljaisena, hiukan rasittuneena nuorukaisena ja kaupunkilaistapoja hänessä oli vähemmin kuin olisi uskonut ja isä oli toivonut. Endrid nimittäin ei yleensä ollut hyvä oppimaan.

Tätä poikaa silmäilivät sekä kapteeni että pappi, joilla molemmilla oli uskomaton määrä tyttäriä — ja jos he siitä syystä kohtelivat Nuuttia yhä huomaavaisemmin, niin he suuresti erehtyivät; sillä Nuutti halveksi siinä määrin naimakauppaa köyhän kapteenin- tai rovastintyttären kanssa, jota ei oltu kasvatettu emännöimään suuressa talossa, ettei hän edes huolinut vaivautua varoittamaan poikaa. Hänen ei tarvinnutkaan sitä tehdä; poika huomasi yhtä hyvin kuin hänkin, että suku kaipasi nousua muussa suhteessa kuin vaurastumisessa ja että se nyt tarvitsi verta jostakin iän ja maineen puolesta tasa-arvoisesta suvusta. Mutta onnettomuudeksi tuli poika käyttäytyneeksi hiukan nurinkurisesti ollessaan niillä retkillä, joten ihmisissä heräsi epäluulo. Siitä olisi kai sentään vielä selviydytty; mutta hän joutui siihen huutoon, että hän ajatteli hyviä naimakauppoja, ja kun se huuto vain pääsee liikkeelle, niin arkailee talonpoika. Endrid huomasi sen pian itse; sillä vaikkei hän ollutkaan erittäin terävä, niin hän sensijaan oli hyvin herkkävaistoinen. Hän käsitti, ettei se suinkaan parantanut hänen asemaansa, että hän tuli kaupunkilaistamineissa ja herrastellen. Ja kun tässä pojassa pohjalta oli paljon hyvää, niin sai loukattu ylpeys aikaan, että hän vähitellen heitti pois sekä kaupunkilaisvaatteet että kaupunkilaiskielen ja rupesi työmieheksi isänsä äärettömälle maatilalle. Isä huomasi kaikki — jopa ennenkuin poika itsekään huomasi — ja pyysi, ettei äiti olisi tietävinään. Sentähden eivät he pojalle puhuneet mitään naimisista, kukaan ei kiinnittänyt muulla tavalla huomiota muutokseen, joka hänessä tapahtui, kuin niin, että isä aina hellemmin uskoi hänelle suunnitelmiansa talouden hoidosta ja muista toimista ja vähitellen jätti taloudenhoidon kokonaan hänen haltuunsa. Hän ei sitä katunut.

Niin eli poika kunnes oli 31 vuoden vanha, kartutti isänsä omaisuutta ja omaa kokemustaan ja varmuuttaan. Koko tänä aikana ei hän ollut tehnyt pienintäkään yritystä kosia ketään tyttöä paikkakunnalta tai ulkopuolelta ja vanhemmat alkoivat vakavasti pelätä, että hän kokonaan oli heittänyt sen mielestään. Mutta sitä ei hän ollut tehnyt.

Naapuritalossa eleli hyvissä varoissa eräs paikkakunnan parhaita sukuja, joka monta kertaa oli nainut Tingvoldinkin suvusta. Siellä kasvoi tyttö, jota Endrid oli katsellut siitä asti kun tyttö oli pieni lapsi; nähtävästi hän kaikessa hiljaisuudessa oli katsonut hänet itselleen, sillä tuskin puoli vuotta siitä kun tyttö pääsi ripille, kosi hän. Tyttö oli silloin 16 vuoden vanha ja hän 31. Randi — se oli tytön nimi — ei heti ollut selvillä mitä hän vastaisi tähän; hän meni kysymään vanhemmilta, mutta he jättivät sen kokonaan hänen itsensä päätettäväksi. He arvelivat, että Endrid oli kelpo mies ja varoihin nähden paras, minkä tyttö näillä mailla saattoi saada. Ikäero oli suuri ja hänen täytyi itsensä päättää uskaltaisiko hän lähteä siihen suureen taloon ja hänelle äkkioutoihin oloihin. Tyttö kyllä huomasi vanhempien mieluummin toivovan hänen suostuvan kuin kieltävän; mutta hän pelkäsi todella. Silloin läksi hän Endridin äidin luo, josta hän aina oli pitänyt. Hän arveli äidin tietävän asian, mutta näki ihmeekseen, ettei äiti tietänyt mitään. Äiti ilostui niin, että hän kaikin voimin neuvoi häntä suostumaan.

— Minä autan sinua, sanoi hän. — Ei isä tahdo mitään erotettavaksi itselleen: hänellä on omansa eikä hän tahdo, että lapset toivoisivat hänen kuolemaansa. Toimitetaan heti jako kaikkien kesken ja se vähä, millä me tästä puoleen elämme, saadaan jakaa sitten, kun me olemme poissa. Siitä sinä voit nähdä, ettei tässä meidän tähtemme tarvitse joutua pulaan.

Niin, tiesihän Randi, että Astrid ja Nuutti olivat hyviä ihmisiä.

— Ja poika, jatkoi Astrid, — on hyvä ja ymmärtäväinen.