Niin, sen Randi kyllä itsekin oli kokenut, ei hän sitä pelännyt ettei tulisi toimeen hänen kanssaan — kunhan hänellä itsellään vain riittäisi voimia!
Pari päivää myöhemmin oli asia päätetty, ja jos Endrid oli iloissaan, niin kyllä olivat hänen vanhempansakin; sillä tämä oli arvossa pidetty perhe, ja olihan tyttö niin kaunis ja ymmärtäväinen, ettei koko paikkakunnalla ehkä siinä suhteessa ollut parempaa tarjolla. Häät, joista vanhukset kummaltakin puolen neuvottelivat, päätettiin pitää juuri ennen syksyä, sillä mitäpä tässä odottamaankaan.
Paikkakunta ei kuitenkaan ottanut uutista ensinkään siltä kannalta kuin molemmat asianosaiset. Oltiin sitä mieltä, että nuori, korea tyttö oli "myynyt itsensä". Hän oli niin nuori, että tuskin tiesi mitä naiminen onkaan, ja viisas Nuutti oli hoputtanut poikaa ennenkuin tyttö vielä oli kosimiseen kypsä. Jonkun verran sai nuori tyttö näistä kuulla, mutta Endrid oli niin hellä ja osoitti rakkauttaan niin hiljaisella, miltei nöyrällä tavalla, ettei hän tahtonut purkaa, mutta oli kuitenkin vähän kylmä. Olivathan molempien vanhemmatkin kuulleet yhtä ja toista, mutta eivät olleet mistään tietävinään.
Häät tahdottiin viettää suurellisesti, ehkäpä juuri puheiden uhalla, ja samasta syystä ei Randikaan ollut sitä vastaan. Nuutin seurustelutoverit, rovasti, kapteeni ja nimismies suurine perheineen olivat hekin kutsutut ja aikoivat olla mukana saattamassa kirkkoon. Siitä syystä ei Nuutti halunnut pelimannia — se oli liian vanhanaikaista ja talonpoikaista; mutta Astrid tahtoi, että suvun marssi saattaisi heidät kirkkoon ja sieltä takaisin kotiin; olivathan he itse olleet niin onnelliset sen sävelten soidessa, että nyt mielellään tahtoivat kuulla sen uudelleen rakkaiden lastensa juhlapäivänä. Nuutti ei harrastanut runoutta ja sen semmoista; hän antoi vaimon määrätä. Morsiamen vanhemmille annettiin siis viittaus, että he saattoivat tilata pelimannit ja pyydettiin vanhaa marssia, joka oli ollut unohduksissa jonkun aikaa sentähden, ettei tämä osa sukua ollut harrastanut laulua.
Hääpäivänä oli onnettomuudeksi rankka syyssade. Pelimannien täytyi panna viulut peittoon, kun olivat soittaneet talosta, eivätkä he ottaneet niitä esiin ennenkuin olivat päässeet niin pitkälle, että kuulivat kirkonkellot. Silloin täytyi pienen pojan seisoa takana rattailla pitämässä sateenvarjoa heidän päällään ja sen alla istuivat he kyyristyneinä ja vetää vinguttivat. Marssi ei tällaisessa ilmassa soinut, niinkuin odottaa sopikin, eikä morsiussaattokaan joka seurasi, näyttänyt iloiselta. Sulhanen istui sulhashattu jalkojen välissä ja öljyhattu päässä, ja hänen yllään oli suuri nahkatakki, ja sateenvarjoa hän piteli morsiamen suojana, joka, huivi huivin päällä, varjellakseen kruunua ja muuta komeuttaan, oli enemmän heinäru'on kuin ihmisen näköinen. Niin tulivat rattaat rattaiden perässä, miehet läpimärkinä, naisväki huppuun peitettynä; se oli kuin mikäkin loihdittu saatto, jossa ei erottanut ainoitakaan tuttuja kasvoja, ainoastaan käpristyneitä, yhteen sullottuja villa- ja nahkakääröjä. Tavattoman runsaslukuisen yleisön, joka seisoi odottamassa suurta morsiusjoukkoa, täytyi nauraa, alussa hillitysti, mutta sitten yhä äänekkäämmin ja äänekkäämmin aina uusien rattaiden tullessa perille. Sen suuren rakennuksen luona, jossa saaton piti astua rattailta korjailemaan koreitaan kirkonmenoja varten, seisoi kaupustelija, lystikäs mies nimeltä Aslak, heinärattailla, jotka oli ajettu syrjään kuistinnurkalle. Hän huusi juuri kun morsianta nostettiin rattailta:
— Ei mutta herran kiesus, mahtaako se Ole Haugen antaa tänään morsiusmarssinsa soida! Hih!
Joukko nauroi — useimmat sentään salaa; sitä paremmin se tuntui, mitä kaikki ajattelivat ja tahtoivat salata.
Kun he saivat huivit morsiamen yltä, näkivät he, että hän oli valkoinen kuin lakana. Hän itki, koetti nauraa, mutta itki taas — ja äkkiä hänet valtasi sellainen tunne, ettei hän lähde kirkkoon! Sen sekamelskan aikana, joka sitten seurasi, täytyi hänet panna vuoteeseen viereiseen huoneeseen, sillä hän sai sellaisen itkunpuuskan, että he pelästyivät. Hänen kunnianarvoisat vanhempansa olivat hänen luonaan, ja kun hän rukoili, ettei hänen tarvitsisi mennä kirkkoon, sanoivat he, että hän saattoi tehdä mielensä mukaan. Silloin hän näki Endridin. Mitään niin onnetonta ja avutonta ei hän koskaan ollut nähnyt, sillä hänelle oli heidän aikomuksensa ollut täyttä totta. Hänen rinnallaan seisoi hänen äitinsä; hän ei sanonut mitään, ja kasvot olivat liikkumattomat. Mutta kyynel kyyneleen perästä vieri alas näitä kasvoja ja silmät pysyivät suunnattuina Randin silmiin. Silloin nousi Randi kyynärpäidensä varaan, katseli hetkisen suoraan eteensä, itkua niellen.
— Ei, sanoi hän, — minä menen kirkkoon.
Hän heittäysi taasen taapäin ja itki hetkisen katkerasti; mutta sitten hän nousi ja lisäsi, ettei hän enää tahtonut soittoa, ja hänen tahtoaan noudatettiin. Mutta soittamasta kielletyt pelimannit eivät parantaneet asiaa, kun tulivat kansan joukkoon.