— He ovat niin hyvät, lisäsi Mildrid.
— Niin olen kuullut kaikkien sanovan.
Hans sanoi sen varmasti, mutta kylmästi.
Ennenkuin Mildrid ehti mitään ajatella tai sanoa, alkoi Hans kertoa omasta kodistaan, sisaruksistaan, köyhyydestään, josta he työllä olivat itsensä nostaneet, sisartensa kunnollisuudesta, uskollisuudesta, hilpeydestä, matkustajista ja heidän tuottamastaan työstä, majoista ja varsinkin siitä uudesta rakennuksesta, jota hän ryhtyisi rakentamaan, heitä varten. Mildridin piti nyt saada käsiinsä kaikki johto, mutta myöskin tarpeellinen apu, niin, jokainen tulee kantamaan häntä käsillään, ennen kaikkea hän, Hans! Hänen puhuessaan olivat he ruvenneet kävelemään nopeammin, Hans puhui lämpöisesti, tuli likemmä Mildridiä ja asteli vihdoin käsi tytön kädessä.
Se oli totta: hänen rakkautensa kotiinsa ja omaisiinsa teki Mildridiin vaikutuksen, ja tuntematon veti puoleensa. Mutta jollakin lailla tässä asiassa tehtiin väärin hänen sydämellisen hyviä vanhempiaan kohtaan. Mildrid alkoi siis taasen:
— Kuule, Hans, äiti, ja varsinkin isä, ovat vanhempaa väkeä, he ovat kärsineet paljon — he tarvitsevat apua; he ovat paljon saaneet ponnistella ja — hän joko ei tahtonut tai ei voinut sanoa enempää.
Hans asteli hitaammin ja katseli häneen hymyillen.
— Mildrid, tarkoitatko että he ovat määränneet talon sinulle?… Mildrid punastui, mutta ei vastannut. — No — niin — hätä keinon keksii. Jos he tahtovat meitä avukseen, niin on heidän pyydettävä meitä.
Hän lausui sen ystävällisesti, mutta Mildrid kyllä tunsi mitä siinä piili. Arkana ja tottuneena antamaan muiden ajatuksille enemmän arvoa kuin omilleen taipui hän. Mutta hetken perästä tulivat he niin kauas, että näkivät Tingvoldin allansa. Ja silloin kääntyivät tytön silmät talosta häneen, ikäänkuin ilmaisten, että talo itse puhuu puolestaan! Suuret, vaaleat mäkitasangot metsäseppeleen ympäröiminä, rakennukset hiljaisina, mutta suurina ja tukevina auringossa, joka paistoi puolelta terältä — kaikki tämä näytti ihanalta. Alempana päilyi laakso, joki kiemurteli kohisten sen läpi; tasangolla ja toisella tunturirinteellä oli talo talon vieressä ja tällä puolella niinikään talo talon vieressä; mutta ei yksikään, ei ainoakaan ollut Tingvoldin kaltainen, niin rehevä, niin sorea silmälle, ei yksikään uinunut niin oman kotoisuutensa kätkössä ja samalla hohtaen joka taholle! Kun Mildrid huomasi näköalan tenho voiman Hansiin, punastui hän ilosta.
— Niin, vastasi hän, sillä olihan tyttö kysynyt —, niin, se on totta, Tingvold on kaunis talo; tuskin sillä on vertaa… Hän hymyili ja kumartui: — mutta minä pidän sinusta, Mildrid, enemmän kuin Tingvoldista — ja ehkäpä sinäkin pidät minusta enemmän kuin Tingvoldista? — Kun hän katseli asiaa siltä kannalta, niin eihän hän voinut muuta kuin vaieta. Muuten oli Hans niin iloisen näköinen ja hän istuutui ja Mildrid hänen viereensä. — Nyt minä laulan sinulle jotakin, kuiskasi Hans.