Nyt Mildrid alkoi paremmin ymmärtää häntä; mutta hän ei osannut vastata. Hans asteli entiseen tapaansa hitaasti ja häneen katsomatta; nyt hän vaikeni kokonaan. Mildridiä ahdisti ja hän katsahti Hansiin tutkistellen. Silloin oli Hans ihan kalpea.
— Mutta Hans! huusi tyttö ja pysähtyi itse tietämättään.
Hans pysähtyi hänkin, vilkaisi Mildridiin ja sitten pyssyyn, jonka oli laskenut maahan ja jonka piippua nyt kieritteli käsissään:
— Etkö sinä voi seurata minua kotiin? Ääni oli hillitty, mutta katse tähtäsi avoimena ja lujana.
— Kyllä minä voin! riensi tyttö vastaamaan. Hänen silmänsä pysyivät rauhallisina Hansin silmissä, punastus lehahti miehen kasvoille, hän siirsi pyssyn vasempaan käteen oikeasta, jonka ojensi tytölle.
— Kiitos! kuiskasi Hans ja painoi lujasti Mildridin kättä.
He jatkoivat matkaa.
Sitä ainoaa ajatusta, jonka tyttö tästä sai, punoi hän mielessään ja vihdoin ei hän enää voinut pitää sitä omana tietonaan:
— Sinä et tunne vanhempiani. Hans asteli hetkisen ennenkuin vastasi:
— En — mutta kun sinä seuraat minua kotiini, opin heidät tuntemaan.