Mildridin silmät kiinnittyivät hänen silmiinsä — ensin suurina ja hämmästyneinä, sitten hymyillen ja täynnä kiitosta; mutta hän ei sanonut mitään. Senjälkeen hän näytti virkoavan; hän kysyi Beretiltä, missä hän oli ollut, ja Beret kertoi käyneensä noutamassa Hansia ja Hans kertoi loput. Mildrid söi ja kuunteli ja selvää oli, että hän vähitellen joutui entisen lumouksen valtaan. Häntä huvitti suuresti kuulla, että koira oli löytänyt hänet ja nuollut hänen kasvojaan ilman että hän oli herännyt. Koira istui juuri ahneena seuraten jokaista palaa, jonka hän otti. Hän rupesi jakamaan ruokaansa sen kanssa.

Heti kun hän oli lopettanut, läksivät he hitaasti karjakartanoa kohti ja vähän ajan perästä oli Beret nukkumassa. Kahden istuutuivat he oven ulkopuolelle. Rupesi sataa tuhuttamaan, mutta katto ulkoni niin kauas, etteivät he sitä huomanneet. Sumu sakeni karjakartanon ympärillä, he istuivat kuin lumotussa piirissä. Oli luonnollisesti pikemmin pimeä kuin valoisa. Sanat tulivat hiljaa, ja joka sana teki heitä toisilleen tutummiksi. Ensi kertaa saattoivat he puhua keskenään. Hans pyysi Mildridiltä kauniisti anteeksi, ettei ennemmin ollut muistanut kuinka toisellaisen Mildridin täytyi olla kuin hänen ja että hänellä oli vanhemmat, joiden kanssa täytyi neuvotella. Mildrid tunnusti pelänneensä ja sanoi, ettei hän ollut siitä hetkestä, jolloin oli tavannut Hansin, ollut oma itsensä, jopa hän oli unohtanut vanhemmatkin. Varmaan hänellä oli enemmänkin sanomista, mutta hän ei tahtonut puhua loppuun. Mutta heidän vapisevassa ilossaan puhui kaikki, hiljaisimpaan hengitykseen asti. Ensimäinen herkkä sielun siirtyminen sieluun sai alkunsa; muilla se tavallisesti käy ensi syleilyn edellä ja valmistaa sitä; näillä se tuli jälkeenpäin. Ensimäiset arat kysymykset hiipivät hämärään ja ensimäiset arat vastaukset tulivat takaisin. Hentoina kuin henget, pehmeinä kuin untuvat putosivat sanat ja liitelivät sellaisina takaisin. Vihdoin sai Mildrid rohkeutta hiljaa ja varovasti kysyä, eikö hän Hansista ollut usein käyttäytynyt kummallisesti. Hans vakuutti, ettei hänen mielestään, ei kertaakaan. Eikö hän ollut pannut merkille, että hän eilen koko heidän tapaamisensa ajan oli vaiennut? Ei, Hans ei ollut pannut sitä merkille. Eikö hänen mielestään (Mildrid ei pitkiin aikoihin tahtonut saada sitä sanotuksi, mutta vihdoin hän sen sanoi, kasvot käännettyinä poispäin ja kuiskaamalla) hän ollut liian pian ollut suostuvainen? Ei, Hans oli vain ajatellut, miten kauniisti se oli tapahtunut. Mutta mitä hän siitä ajatteli, että Mildrid oli itkenyt ensimäisellä kerralla? Niin, silloin ei Hans ollut sitä ymmärtänyt, mutta nyt hän sen kyllä käsitti — ja hän iloitsi siitä, että Mildrid oli sellainen kuin oli.

Kaikki nämä vastaukset tekivät Mildridin niin onnelliseksi, että hänelle tuli tarve olla yksin. Ja kun Hans arvasi tämänkin, nousi hän hiljaa ja pyysi häntä lähtemään levolle. Mildrid nousi hänkin. Hans nyökytti päätään ja läksi hitaasti latoon, missä hänen piti nukkua, mutta Mildrid riensi sisään, riisuutui ja vasta vuoteessa pani hän kätensä ristiin ja kiitti Jumalaa — oi kuinka hän Häntä kiitti, kiitti Häntä Hansista, hänen rakkaudestaan, hänen alttiudestaan, hänen kauneudestaan. Hänen sanansa eivät riittäneet. Sitten hän kiitti Jumalaa kaikesta, kaikesta, näiden kahden päivän tuskastakin, sillä kuinka suureksi se olikaan tehnyt ilon! — hän kiitti tunturilla kokemastaan yksinäisyydestä, ja rukoili Jumalaa saattamaan hänet siitä pois ja vanhempien luo — käänsi sitten taas ajatuksensa Hansiin ja kiitti hänestä, oi, miten kiittikään!

Kun hän aamulla tuli ulos — Beret nukkui vielä —, seisoi Hans jo pihamaalla. Koira oli saanut selkäänsä, se oli hätyyttänyt peltokanaa ja makasi nyt luimistellen maassa. Kun Hans näki Mildridin, päästi hän koiran pinteestä, se karkasi häntä vastaan ja Mildridiä vastaan, se haukkui ja tervehti ja ilmaisi täydellisesti heidän omaa aamunvaloisaa onneaan. Hans auttoi Mildridiä ja poikia aamuaskareissa, ja kun he vihdoin ruokapöydässä istuivat, oli Beretkin noussut. Joka kerta kun Hans katsoi Beretiin, punastui tyttö, ja kun Mildrid ruuan jälkeen piteli kiinni hänen kellonperistään puhellessaan hänen kanssaan, kiirehti Beret ulos. Häntä oli vaikea löytää, kun heidän piti lähteä.

— Kuule Mildrid, virkkoi Hans, kun he olivat päässeet vähän matkaa tielle, tuli likemmä ja asteli hiljaa, — olen ajatellut jotakin, jota en eilen saanut sinulle sanotuksi… Hänen äänensä kuului niin vakavalta, että tyttö katsahti häneen; hän puhui hitaasti ja häneen katsomatta: — minä tahtoisin pyytää, että sinä — jos Jumala suo meidän molempien saada toisemme — häiden jälkeen seuraat minua kotiini.

Mildrid lensi punaiseksi ja vastasi vihdoin vältellen:

— Mitä isä ja äiti siihen sanovat? Hans asteli hetkisen ennenkuin puhui.

— Arvelin, ettei heistä olisi niin väliä, kunhan me molemmat vain olemme yksimieliset.

Ensi kertaa hän sanoi jotakin, joka koski Mildridiin. Hän ei vastannut.
Hans tuntui odottavan häntä ja lisäsi vihdoin lujemmin:

— Minä tahtoisin, että me molemmat olisimme yksiksemme, — tottuisimme toisiimme.