Ei, Mildrid ei ollut käynyt isoäidin luona, se merkitsi että tyttärellä oli erityistä asiaa tänne. Nyt ei juuri käynyt odottaminen kauempaa.
— Olihan minulla sellaistakin, jota minä olen velvollinen sanomaan, pääsi häneltä vihdoin, kasvojen kaiken aikaa vaihtaessa väriä ja silmien tähdätessä maahan.
Vanhemmat katselivat huolestuneina toisiinsa. Mildrid nosti päätään suurin, rukoilevin katsein.
— Mikä on, lapseni? sanoi äiti puolestaan peloissaan. — Minä olen kihloissa, sanoi Mildrid painaen alas päänsä ja purskahti itkuun.
Kovempaa iskua ei tähän pieneen piiriin olisi voinut langeta! Kalpeina, äänettöminä katselivat vanhemmat toisiinsa. Arka, hiljainen Mildrid, jonka sävyisästä luonteesta ja tottelevaisuudesta vanhemmat niin usein ennen olivat kiittäneet Jumalaa, oli kysymättä heiltä neuvoa ja heidän tietämättään ottanut tärkeimmän askeleen elämässä, joka myöskin ratkaisi vanhempien menneisyyden ja tulevaisuuden. Mildrid tunsi samassa hetkessä joka ajatuksen, joka heidän mielessään liikkui, ja pelko salpasi itkun. Lempeästi, hitaasti kysyi isä:
— Kenen kanssa sitten, lapseni? Pitkän äänettömyyden perästä tuli vastaus kuiskaten:
— Hans Haugenin kanssa.
Siinä tuvassa ei kai ollut mainittu mitään nimeä tai tapahtumaa Haugenista yli kahteenkymmeneen vuoteen. Vanhempien silmillä katsoen oli Haugenista tullut tähän taloon paljasta pahaa. Mildrid ymmärsi taasen heidän ajatuksensa. Hän istui liikkumattomana, odottaen tuomiotaan. Mutta isä virkkoi taasen lempeästi ja hitaasti:
— Emme tunne tätä miestä — en minä enempää kuin äitisikään. Emme myöskään ole tietäneet, että sinä hänet tunsit.
— Minä en myöskään ole tuntenut häntä, sanoi Mildrid.