Mildrid ei vastannut. Silloin isä taasen tyynnytti keskustelua.
Ystävällisen levollisesti kysyi hän:
— Mikset sinä ole puhunut meille jommallekummalle, lapseni?
Äitikin kävi nyt kiinni ja sanoi hiljaa:
— Sinä tiedät kuinka me rakastamme lapsiamme, me, jotka olemme eläneet niin yksinämme — ja, saahan sen sanoakin, varsinkin sinua, Mildrid; sillä sinä olet ollut meille kallein.
Mildrid ei enää tuntenut sijaa, missä istui.
— Me emme luulleet, että sinä niin jättäisit meidät.
Tämän sanoi isä. Vaikka sanat tulivat hiljaa, niin eivät ne silti sattuneet heikommin.
— En minä jätä teitä, kangersi Mildrid.
— Älä puhu sellaista, sanoi isä nyt entistä vakavammin, — sillä sinä olet jo jättänyt meidät.
Mildrid tunsi, että se oli totta eikä kuitenkaan totta; mutta hän ei osannut sitä selvittää. Äiti sanoi: