— Mitä hyötyä siitä nyt on ollut, että me olemme eläneet lastemme kanssa rakkaudessa ja jumalanpelvossa? Ensimäisessä koettelemuksessa — hän ei tyttären takia tahtonut sanoa enempää. Mutta nyt ei Mildrid enää jaksanut kestää:
— Minä en jätä teitä… minä en tahdo tuottaa teille surua… minä vain en voinut…ei, minä en voinut! hän heittäytyi pöytää vastaan käsivartensa varaan ja nyyhkytti.
Kumpikaan vanhemmista ei saanut lisätyksi soimauksen sanaa katumukseen, jota hän näytti tuntevan. Sentähden oli tuvassa hiljaista. Tätä hiljaisuutta olisi voinut kestää kauan, mutta Hans Haugen tunsi vuorella istuessaan, että nyt Mildrid tarvitsi apua. Metsästäjän tarkka silmä oli nähnyt tytön heittäytyvän pöytää vastaan ja hän karkasi pystyyn. Pian kuuluivat hänen keveät askeleensa eteisestä. Hän koputti, kaikki nostivat katsettaan, mutta kukaan ei sanonut: "sisään!" Mildrid nousi puoleksi, kasvot hehkuivat kyynelten takaa; ovi avautui, Hans seisoi koirineen, pyssyineen keskellä ovea, kalpeana, mutta levollisena. Hän kääntyi sulkemaan, koira tuli häntää heiluttaen Mildridin luo. Hans oli liiaksi ollut muissa ajatuksissa huomatakseen, että koira seurasi.
— Hyvää päivää, sanoi hän.
Mildrid painui takaisin istumaan, veti syvältä henkeään ja katsoi häneen kuin vapautuneena; hänen pelkonsa, hänen paha omatuntonsa oli poissa, hän oli oikeassa, niin, hän oli oikeassa — tulkoon nyt, mitä Jumala tahtoo antaa.
Kukaan ei ollut vastannut tulijan tervehdykseen eikä kukaan pyytänyt häntä peremmälle.
— Minä olen Hans Haugen, sanoi hän hiljaa, laski pyssyn alas ja jäi seisoessaan pitelemään siitä kiinni. Vanhempien vaihdettua katsetta pari kertaa jatkoi hän, kamppaillen: — minä seurasin Mildridiä tänne. Sillä jos hän on tehnyt hullusti, niin on syy minun.
Täytyihän jotakin sanoa, äiti katsoi isään, ja tämä sanoi vihdoin, että se oli tapahtunut heidän tietämättään eikä Mildrid osannut selittää, miten se oli tapahtunut. Mutta Hans vastasi, ettei hänkään osannut sitä selittää.
— Minä en ole mikään poikanulikka, sanoi hän, — sillä minä olen 28 vuoden vanha, ja kuitenkin se tapahtui niin, etten minä, joka en koskaan ole pitänyt kenestäkään, siitä hetkestä, jolloin hänet näin, enää osannut ajatella mitään muuta maailmassa. Jos hän olisi sanonut "ei", — niin, en tiedä — mutta senjälkeen minusta varmaan ei olisi ollut paljon mihinkään.
Hiljainen, suora tapa millä hän tämän lausui, teki hyvän vaikutuksen. Mildrid vapisi siinä istuessaan, sillä hän tunsi, että tämä pani asiat toiseen valoon. Hans seisoi lakki päässä, sillä täällä laaksossa ei vieraan ollut tapana ottaa lakkia päästään sisään tullessaan, mutta nyt hän ehdottomasti otti sen päästään, ripusti pyssynpiipulle ja piteli käsiään sen päällä. Siinä pojassa oli jotakin, joka ehdottomasti vaati kohteliaisuutta.