— Kun Mildrid on niin nuori, sanoi äiti, — niin ei kukaan meistä ollut ajatellut, että hän ryhtyisi sellaisiin.
— Se on ehkä totta, mutta olenhan minä sitten sitä vanhempi, vastasi Hans, — eikä minun talouteni ole suuri, ei se niin paljon kysy voimia — ja apua minulla on yllin kyllin.
Vanhemmat katsoivat toisiinsa, Mildridiin, häneen.
— Onko tarkoitus, että hän seuraisi sinua kotiisi? kysyi isä epäluuloisena, melkeinpä hiukan ivallisesti.
— On, vastasi Hans, — minä en kosi taloa.
Hän punastui, samaten Mildrid. Jos talo olisi vaipunut maan alle, eivät vanhemmat olisi voineet hämmästyä enemmän kuin he hämmästyivät sitä, että taloa ylenkatsottiin — ja Mildridin vaikeneminen osoitti, että hän oli samaa mieltä. Tämä nuorten päätös asetti joka tapauksessa vanhemmat jonkun verran ulkopuolelle ratkaisua. He tunsivat nöyryytystä.
— Sinähän sanoit, ettet jättäisi meitä, huomautti äiti hiljaa nuhdellen, ja se sattui.
Mutta Hans riensi hänen avukseen.
— Jättäisi teitä? Täytyyhän jokaisen lapsen, joka menee naimisiin, jättää vanhempansa! — Hän hymyili ja lisäsi ystävällisesti: — eihän matka ole pitkä, täältä on vähän enemmän kuin kolme neljännespenikulmaa Haugeniin.
Mutta eiväthän asiat tällaisissa tilaisuuksissa oikeastaan riipu sanoista: ajatukset kulkevat omia teitään, niistä riippumatta. Nuorten päätös teki, että vanhemmat tunsivat olevansa hylätyt ja petetyt. Kyllähän he sen tiesivät, että Haugenilla hyvin tultiin toimeen: matkustajat olivat antaneet paikalle mainetta, siitä oli puhuttu lehdissäkin, mutta Haugen pysyi kuitenkin Haugenina ja oli se sentään liikaa, että Mildrid, heidän rakkain lapsensa, tekisi suvun retken takaisin Haugeniin! Jotkut toiset olisivat ehkä tällaisten asianhaarojen vallitessa suuttuneet, mutta nämä molemmat toivoivat vain kaikessa hiljaisuudessa pääsevänsä eroon siitä mistä eivät pitäneet. He vaihtoivat sentähden merkitsevän katseen, ja isä sanoi sävyisästi: