— Tässä on liian paljon asioita yhtaikaa, me emme vielä voi antaa vastausta.
— Ei, sanoi äitikin, — me emme olleet odottaneet saavamme kuulla niin suurta uutista — eikä sillä tavalla.
Hans odotti hiukan ennenkuin sanoi:
— Mildridin olisi ensin pitänyt kysyä vanhemmiltaan. Mutta kun ei kumpikaan meistä tietänyt koko asiasta ennenkuin oli myöhäistä. Sillä lailla se nimittäin tapahtui. Me emme sitten osanneet muuta kuin tulla paikalla kun se oli tapahtunut, molemmat, ja sen me teimme. Te ette saa katsoa asiaa liian ankarasti.
Tämän perästä ei heidän menettelystään oikeastaan osannut sanoa mitään, ja Hansin levollinen käytös teki sen vieläkin todemmaksi. Isä huomasi kuin huomasikin, ettei hän voinut pitää puoliaan Hansia vastaan, niin vähän itseluottamusta kuin hänellä oli, ja sentähden hän kaikin voimin koetti päästä irti asiasta.
— Me emme tunne sinua, sanoi hän ja katsoi vaimoonsa, — meidän täytyy ajatella asiaa.
— Niin, se on varmaan parasta, arveli Randi, — sillä täytyyhän meidän tuntea se, jolle annamme lapsemme.
Mildrid tunsi loukkauksen näissä sanoissa, mutta katsoi rukoillen
Hansiin.
— Se on totta, vastasi Hans ja rupesi kiertelemään pyssyä toisessa kädessään, — vaikken luule paikkakunnalla olevan montakaan paremmin tunnettua kuin minä. Mutta ehkä joku on puhunut minusta pahaa?
Hän nosti heihin katseensa. Mildridiä hävetti vanhempien puolesta, ja nämä tunsivat ehkä itsekin herättäneensä epäluuloa, jota eivät olleet tahtoneet.