— Ei, me emme ole kuulleet sinusta mitään pahaa, sanoivat he sentähden molemmat yhtaikaa, ja äiti riensi lisäämään, että he todellakaan eivät tunteneet häntä, sillä he olivat niin harvoin kuulleet mitään Haugenin väistä.
Hän ei tarkoittanut pahaa, mutta vasta kun sanat olivat päässeet hänen huuliltaan, huomasi hän, ettei sitä olisi pitänyt sanoa, ja hän huomasi sekä miehestään että Mildridistä, että he olivat samaa mieltä. Vastausta täytyi jonkun aikaa odottaa.
— Jollei Tingvoldin suku ole kuullut mitään Haugenin väistä, niin ei syy ole meidän, sillä me olemme olleet köyhiä ihmisiä viime vuosiin asti.
Nämä harvat sanat sisälsivät soimauksen, jonka he kaikki kolme tunsivat oikeutetuksi pohjaa myöten. Mutta miehen ja vaimon mieleen ei milloinkaan ollut juolahtanut, arkoina ja oman surunsa vallassa kun olivat eläneet, että he tässä olivat laiminlyöneet velvollisuuden. Eivät he koskaan, ennenkuin nyt, olleet ajatelleet, ettei köyhien sukulaisten Haugenilla olisi pitänyt kärsiä heidän onnettomuuksiensa takia, sillä olivathan he aivan syyttömät. He katselivat hämillään toisiinsa ja jäivät sitten istumaan kukin haaralleen, todella häpeissään. Hans oli lausunut sanat ystävällisesti, vaikka emännän vastaus oli varmaankin häntä ärsyttänyt. Molemmat tunsivat sentähden, että mies heidän edessään mahtoi olla kelpo ihminen ja että tässä oli kaksinkerroin hyvityksen varaa. Sentähden virkkoi isä: — Anna meille vähän enemmän aikaa; etkö sinä voi jäädä tänne syömään kanssamme? Niin voimme hiukan puhua.
— Tule peremmälle istumaan, lisäsi äiti. Molemmat nousivat.
Hans laski pyssyn lakkineen käsistään ja astui sinne, missä Mildrid istui. Tyttö nousi paikalla, hän ei itsekään tietänyt miksi. Äiti sanoi, että hänellä oli asiaa keittiöön ja läksi. Isä näytti haluavan tehdä seuraa, mutta Mildrid ei tahtonut olla yksin Hansin kanssa niin kauan kuin vanhemmat eivät olleet antaneet suostumustaan, joten hän läksi toista ovea kohti. He näkivät hänen sitten astuvan pihan poikki isoäidin luo. Silloin ei isäntä voinut jättää Hansia yksin, joten hän palasi ja istuutui.
Molemmat miehet juttelivat sekalaisista asioista, ensinnä metsästyksestä ja yhteisistä toimistaan tunturilla kesämajoissa, niiden tuottamista ansioista j.n.e. Sitten he siirtyivät Haugeniin ja sikäläisiin matkustavaisiin ja maanviljelykseen, ja kaikesta sai sen käsityksen, että Haugenilla nyt elettiin hyvin ja että siellä oli sangen vilkasta. Äiti kulki päivällisaskareissaan edestakaisin, joten hän usein kuunteli, ja molemmista vanhuksista saattoi nähdä, että he arkailtuaan vähitellen olivat käyneet turvallisemmiksi, sillä kysymykset olivat tulleet tuttavallisemmiksi.
Huomattiin kuinka sivistyneesti Hans käyttäytyi päivällispöydässä. Hän istui seinän luona, ihan vastapäätä äitiä ja Mildridiä. Isä istui päässä kunniasijalla. Väki oli syönyt keittiössä, jossa heidän itsensä muuten oli tapana syödä väen kanssa, mutta asia kyllä oli niin, etteivät he tänään mielellään tahtoneet näyttää Hansia. Pöydässä tunsi Mildrid, että äiti katsoi häneen, kun Hans hymyili. Hän oli nimittäin niitä ihmisiä, joiden kasvot ovat vakavat, mutta jotka hymyillessä käyvät hyviksi. Monta tällaista asiaa liitti Mildrid itsekseen siihen summaan, jonka tahtoi saada kokoon. Mutta niin turvattomalta hänestä kuitenkin tuntui, että jännitys huoneessa kävi hänelle liian suureksi, joten hän puolestaan halusi päästä pois ja läksi aterian jälkeen taasen isoäidin luo.
Miehet menivät nyt kävelemään maille, kuitenkin katsoen, etteivät joutuneet sinne, missä työväki oli, tai että isoäiti saattoi heidät nähdä. Myöhemmin istuutuivat he tupaan, ja silloin oli äitikin valmis ja saattoi olla mukana. Vähitellen kävi keskustelu tutunomaisemmaksi, kuten odottaa sopi, ja ajan kuluessa (tosin ei ennenkuin likempänä iltaa) uskalsi äiti pyytää häntä kertomaan, miten hänen ja Mildridin oikein oli käynyt. Eihän Mildrid itse ollut osannut antaa mitään tietoja. Ehkäpä lienee äiti kysynyt asiaa naisellista uteliaisuuttaan, mutta Hansille oli kysymys tavattoman tervetullut.
Hans ei kertonut heidän ensi kohtaamisestaan, sillä sitä hän ei voinut, mutta laveasti ja syvän iloisena kertoi hän eilispäivästä, Beretistä, joka pikamarssissa nouti hänet sentähden, että Mildrid virui sieluntuskissa vanhempien takia. Ja kun hän pääsi Mildridiin itseensä ja kuvasi hänen pakoansa vanhempien luo ja kuinka hänen, sekä hengen että ruumiin puolesta näännyksissä, oli täytynyt levätä ja vaipua hyljättynä ja onnettomana uneen, — silloin tunsivat vanhukset taasen lapsensa. Ja melkeinpä he mielestään, varsinkin äiti, jo olivat olleet liian ankarat.