Mutta kertoihan poika, kertoessaan Mildridistä, tietämättään itsestään, sillä Hansin rakkaus Mildridiin loisti hänen joka sanastaan ja tuotti vanhemmille iloa. Hanskin tunsi sen lopulta ja ilostui, ja vanhukset, jotka olivat tottumattomat tällaiseen tasaiseen suoruuteen ja miehekkyyteen, olivat todella onnelliset. Tämä onnen tunne nousi nousemistaan, joten äiti ehdottomasti tuli hymyillen kysyneeksi:
— Olette jo taitaneet päästä häihin asti — ennenkuin meiltä kummaltakaan on kysytty?
Isä hymyili hänkin, edistääkseen kysymystä ja Hans vastasi, koska tilaisuus sattui, hiljaa hyräillen yhtä morsiusmarssin säettä:
"Viulu soi, viulu soi, kiire on mun ja sun!"
— ja hymyili; mutta kääntyi vaatimattomuuttaan samassa puhumaan muusta. Kerran hän tuli katsoneeksi Randiin ja näki, että hän oli ihan kalpea. Heti paikalla hän huomasi tehneensä hullusti tuomalla mieleen tuon nuotin, ja juuri nyt. Endrid katseli säikähdyksissään vaimoansa, jonka mielenliikutus kasvamistaan kasvoi, kunnes se joutui sellaiseen käyntiin, ettei hän voinut olla huoneessa, vaan nousi ja läksi.
— Kyllä minä nyt tein hullusti, sanoi Hans peloissaan.
Isäntä ei vastannut. Ihan onnettomana nousi Hans lähteäkseen perässä pyytämään anteeksi, istuutui kuitenkin taas ja vakuutti, ettei ollut tarkoittanut mitään pahaa.
— Ethän sinä voinut tietää sitä, vastasi Endrid.
— Etkö sinä voi lähteä hänen perässään hyvittämään sitä!
Hän oli saanut sellaisen luottamuksen tuohon mieheen, että hän uskalsi pyytää tätä. Mutta Endrid vastasi: