— Ei, antaa hänen olla yksin nyt, minä tunnen hänet.

Hans, joka hiljan oli luullut olevansa ihan toiveittensa perillä, tunsi nyt syöksyneensä pettymyksen kuiluun eikä rauhoittunut, vaikka isä kärsivällisesti ponnisti siihen suuntaan. Koira auttoi häntä, tullen heidän luokseen, sillä Endrid kyseli lakkaamatta siitä ja kertoi sitten laveasti koirasta, joka hänellä oli ollut ja jota hän oli tarkasti seurannut, kuten yksinäisten ihmisten tapa on.

Mutta Randi oli mennyt ulos ovesta ja istuutunut paadelle. Tyttären aikomus sai aikaan, että morsiusmarssi vielä voimakkaammin törmäsi yhteen hänen muistojensa kanssa. Hän ei ollut, kuten tytär, antautunut miehelle, jota rakasti. Hänen morsiusmatkansa häpeä oli siis ollut oikeutettua, sillä hän ei ollut rehellisenä istunut sulhasensa rinnalla. Häpeä ja suru ja lasten menettäminen, pitkien vuosien kärsimykset ja taistelut pääsivät taasen valloilleen. Kaikki, mitä hän oli lukenut ja rukoillut päästäkseen vapaaksi tästä tuskasta, oli siis ollut tehotonta. Hänen mielensä myrskysi mitä kiivaimmassa kapinassa! Se että tämä vielä saattoi tapahtua hänelle, paiskasi hänet epätoivoisen syvään itsesoimaukseen. Hän tunsi taasen pitäjäläisten pilkkaavan hänen valheellista morsiusmatkaansa, hän kävi taasen ruoskimaan omaa viheliäisyyttään: ettei hän silloin saanut hillityksi itkuaan eikä nyt muistojaan — että hän hillittömyydellään oli asettanut vanhempansa väärään valoon, tuhonnut oman terveytensä ja senkautta surmannut molemmat lapsensa — ja kaiken tämän aikana teeskennellyt jumalisuutta, jota ei hänessä ollut, sillä sen hän nyt tiesi! Oi, ettei hän ollut päässyt pitemmälle! Hän tunsi olevansa niin kurja, niin kurja, ettei uskaltanut nostaa silmiään Jumalan puoleen, sillä kuinka hän olikaan pettänyt itseään ja Häntä! Mutta minkätähden, täytyi hänen kysyä itseltään — minkätähden juuri nyt herättää kaikkea sitä pahuutta, joka oli kietoutunut hänen sielunsa ympäri? Kadehtiko hän Mildridiä? Kadehtiko hän omaa tytärtään! Ei, sen hän tunsi — ja hän alkoi taasen nousta! Päinvastoin tyttären piti sovittaa hänen oma syntinsä, se oli ihana ajatus! Saattoivatko lapset sen tehdä? Saattoivat. Niin totta kuin he ovat meidän tekomme, saattoivat he sen tehdä, sillä sen totuuden, joka oli Mildridissä, oli toki äiti heikkoudessaan kasvattanut. Mutta päästäkseen siitä osalliseksi täytyi hänen itsensä olla mukana katumassa, kiittämässä! — Ja ennenkuin Randi tiesikään, osasi hän taas rukoilla, syvästi nöyrtyneenä ja särjetyin sydämin taipua Herransa eteen, joka taasen oli osoittanut hänelle, mitä hän oli ilman Häntä. Armoa hän rukoili, rukoili, kuten se rukoilee, joka rukoilee henkensä puolesta, sillä nyt sai hän elämän uudelleen, sen hän tunsi! Nyt oli velka pyyhitty pois, tämä oli ollut viimeinen tilinteko, se oli vain niin valtavasti vaikuttanut häneen. Ja hän nousi ja nosti silmänsä, kyynelten valuessa alas kasvoja; hän tunsi olevansa hyvä; yksi oli, joka oli ottanut tuskan hänen sydämestään! Eikö hän usein ennenkin ollut tuntenut tätä! Ei, ei milloinkaan kuten nyt, vasta nyt oli voitto voitettu! Ja hän läksi astumaan ja tunsi taas olevansa oma itsensä! Jotakin oli katkennut, joka tähän asti oli sitonut; joka liikkeessä hän sen tunsi, että nyt hän oli vapaa sekä sielun että ruumiin puolesta! — Jos hänen, lähinnä Jumalaa, oli kiittäminen tytärtään tästä, niin piti toki tyttären saada nauttia onneaan täysin määrin! Hän tuli isoäidin tuvan porstuaan, mutta huoneessaolijat eivät tunteneet hänen askeleitaan. Hän kävi kääkään ja avasi, ikäänkuin hän olisi ollut toinen.

— Mildrid, tule tänne! sanoi hän, ja Mildrid ja isoäiti katsoivat toisiinsa; sillä eihän se ollut hän. — Mildrid riensi hänen luokseen: mitä oli tapahtunut? Äiti tarttui hänen käsivarteensa, sulki oven hänen perässään, joten he olivat yksin, ja heittäytyi sitten hänen kaulaansa ja itki ja itki itkemistään, syleillen häntä väkevänä ja autuaana. Ja rakkautensa nostamana saattoi Mildrid sydämestään antaa hänelle takaisin hellyyttä. — Jumala siunatkoon ja palkitkoon sinua! kuiskasi äiti.

Molemmat miehet tuvassa näkivät heidän käsi kädessä tulevan pihan poikki ja niin nopeaan, että he rupesivat aavistamaan Jotakin. Ovi avautui ja molemmat naiset astuivat sisään ja peremmälle. Mutta sensijaan että olisi antanut tyttärensä Hansille tai sanonut jotakin isälle tai hänelle, veti Randi ainoastaan vielä kerran tyttären rintaansa vastaan ja puhkesi uudestaan tulvehtivan liikutuksen valtaamana huudahdukseen:

— Jumala siunatkoon ja palkitkoon sinua!

Hetken perästä istuivat he kaikki neljä isoäidin tuvassa. Vanhus oli tullut iloiseksi. Olivathan nuoret pitkien aikojen kuluessa kertoneet hänelle kuka Hans Haugen oli, ja hän käsitti paikalla tämän liiton poikansa ja miniänsä elämän sovitukseksi. Elämänhaluisen vanhuksen mielestä Hans Haugen sitäpaitsi oli niin kaunis! He viipyivät kaikki hänen luonaan ja päivä päättyi siihen, että isä virren perästä luki rukouskirjasta paikan, joka alkoi näin: "Herra on ollut talossamme!"

* * * * *

Heidän vastaisesta elämästään otan vain kaksi päivää ja kummastakin vain muutamia hetkiä.

Ensimäinen oli nuorten hääpäivä. Inga, Mildridin orpana, joka nyt itse oli naimisissa, oli saapunut puettamaan morsianta. Pukeminen tapahtui yliskamarissa; vanha kirstu, jossa suvun morsiushopeita, kruunua, vyötä, huivia, solkia ja sormuksia säilytettiin, oli otettu esiin. Isoäiti säilytti sen avainta, hän oli itse mukana avaamassa ja Beret seurasi adjutanttina. Mildrid oli jo pukeutunut morsiushameeseen ja kaikkiin omiin koreuksiinsa, kun nämä komeudet (jotka Beret ja isoäiti edellisellä viikolla olivat kiilloittaneet) raskaina ja hohtavina tulivat päivänvaloon. Kappale kappaleelta niitä koetettiin. Beret piteli morsiamelle peiliä. Vanhus kertoili kuinka moni hänen suvustaan juhlapäivänään oli kantanut näitä hopeita, mutta kaikista onnellisimpana hänen oma äitinsä, Aslaug Haugen. Samassa kajahti ulkoa heidän korvaansa suvun vanha morsiusmarssi; kaikki yliskamarissa pysähtyivät, kuuntelivat, riensivät ovelle katsomaan, mikä oli. Ensimäinen jonka he näkivät, oli Endrid, morsiamen isä. Hän oli nähnyt Hans Haugenin ja hänen sisarustensa ajavan taloa kohti. Harvoinpa Endrid sai tavallisuudesta poikkeavan päähänpiston — mutta tällä kertaa hänen mieleensä juolahti, että heidät olisi vastaanotettava suvun morsiusmarssilla. Hän toimitti pelimannit ulos ja marssin soimaan; ja siellä hän sitten seisoi heidän joukossaan, yliskamarin ulkopuolella, kädessä hääoluella täytetty hopeatuoppi. Muutamia muita oli liittynyt hänen seuraansa. Hans ja hänen uskolliset sisarensa ajoivat kaksilla rattailla pihaan, ja saattoi nähdä, että vastaanotto vaikutti heihin.