"Onpa olemassa lopuksi yhtä ja toista, joka saattaa minut kahden vaiheille siitä, onko tämä seutu olemassa elossa olevien vai vainajien tähden. Lisäksi vielä yksityisen perheen rakkaus tai vihako se täällä on vallalla vai seudun hyötykö se tässä on määrääjänä."
Kiireesti vastasi Knut: "En tiedä, onko puhuja tässä niitä, joka on vähemmin saanut kokea hyvyyttä siltä perheeltä, — siltä, joka nyt on kuollut ja siltä, joka vielä on elossa."
Lauseensa alkuosalla hän tarkoitti Knutin mahtavaa isoisää, joka aikoinaan oli pelastanut talon Larsin isoisälle, kun tämä jostakin rikoksesta oli vähäksi aikaa kuritushuoneessa.
Oljenkorsi, joka kauan aikaa oli kierinyt sangen sukkelaan, liikkui nyt hyvin hitaasti.
"Minulla ei ole tapana kaikkialla laverrella itsestäni ja perheestäni", hän lausui ja seitti asian tyynesti, ylevän järkevästi, tavalla, joka varmasti vei tarkoitetulle perille.
Knut myönsi itsekseen, ettei ollut milloinkaan käsittänyt asiaa niin lavealti eikä kuullut semmoisia perusteluja; hänen täytyi ehdottomasti katsoa ylös häneen. Lars seisoi ylevänä, mahtavana, voimakas otsa ja syvät silmät kirkkaina. Huulet olivat suljettuina, oljenkorsi riippui vielä heiluen toisessa suupielessä; mutta piirteet ilmaisivat mahtavaa voimaa. Hänellä oli kädet selän takana ja hän seisoi aivan suorana; äänellä oli semmoinen kumea kaiku kuin olisi se noussut syvyydestä ja hän itse kohonnut suoraan maasta. Knut näki hänen semmoisena ensi kerran elämässänsä ja tunsi tuskaa sydämmensä sisimmässä; sillä tuo mies oli siis aina ollut häntä etevämpi! Hän oli omistanut kaikki, mitä Knut itse tiesi ja oli hänelle kertonut, mutta oli seulonut saamansa opetuksen, heittänyt pois, mitä arvotonta oli, ja säilyttänyt sen, mikä antoi hänelle tuon salaisen, voimakkaan ponnen!
Häntä oli Knut kasvattanut ja rakastanut; hänestä oli tullut jättiläinen, vaan semmoinen, joka nyt vihasi Knutia syvästi, hirvittävästi; hän ei osannut selittää miksi, mutta hän tunsi sen vaistomaisesti katsellessaan häntä, ja siinä Knut unohti kaiken muun ja huudahti:
"Mutta Lars, Lars, Herran tähden, mikä sinun on?" Liikutus valtasi hänet, — "sinun, jota minä — — sinua joka olit —" hän ei saanut sahaakaan sanotuksi, hän istahti, mutta voittaakseen liikutustaan, jota näkemään, hänen mielestänsä Lars oli liian halpa, hän hillitsi mieltänsä, löi kädellään pöytään silmien säihkyessä tuuhean tukan alta, joka aina riippui hänen silmillänsä. Lars seisoi ikäänkuin häntä ei olisi keskeytetty, käänsi päätänsä muihin kysyen, pidettiinkö asiaa päätettynä; sillä siinä tapauksessahan oli suotta siitä enää keskustella.
Tuota tyyneyttä ei Knut voinut kestää.
"Mitä on tunkeutunut meidän väliimme?" hän huudahti. "Me, jotka tähän päivään asti olemme neuvotelleet ainoastaan rakkaudessa ja innostunein mielin, me seisomme tässä vastakkain ikäänkuin pahan hengen yllyttäminä!" ja hän katsoi säihkyvin silmin Larsia.