"Sinä kyllä itse olet toimittanut tuon hengen siihen, Knut; sillä minä en ole sanallakaan puhunut muusta kuin itse asiasta. Mutta se on sinusta vain oman mielesi mukaista; nyt täytyy meidän kerran koetella kestävätkö rakkaus ja into, kun asia muuttuu semmoiseksi kuin me tahdomme."
"Olenko minä sitten huonosti hoitanut paikkakunnan yhteisiä asioita?"
Siihen ei kukaan vastannut. Se koski Knutiin kipeästi ja hän lisäsi:
"En todellakaan ole tietänyt muuta, kuin että olen saanut yhtä ja toista aikaan, — yhtä ja toista, joka on ollut paikkakunnalle hyödyksi; —— mutta ehkä olen erehtynyt."
Liikutus valtasi hänet uudestaan; sillä hän oli vilkas ja tulinen luonteeltaan, sekä joutui usein tunteidensa valtaan, ja Larsin ja hänen keskinäisen välin rikkoutuminen kävi hänen sydämmelleen, niin että hän tuskin osasi hillitä itseään.
Lars vastasi: "Niin, minä tiedän, että sinä omistat itsellesi kunnian kaikesta, mitä täällä on tehty, ja siitä päättäen ken täällä on eniten puhunut kokouksissamme, niin varmaa onkin että sinä olet toimittanut enimmän osan."
"Siinäkö se nyt pääsi ilmi!" huudahti toinen terävästi katsellen
Larsia; "sinullako siis muka on kunnia siitä?"
"Koska meidän tässä välttämättömästi pitää puhua itsestämme", lausui Lars, "niin kyllä jokainen asia oli tarkkaan tuumittu, ennenkun se ehti tänne asti."
Tässä sai pieni Knut Aakre takaisin vilkkaan puhelahjansa:
"Ota sinä Herran nimeen kunnian, minä kyllä osaan elää sitä ilmankin; — on olemassa toinen asia, jonka kadottaminen on suurempi vahinko."