Lars vältti ehdottomasti hänen katsettansa, mutta vastasi oljenkorren pyöriessä hyvin sukkelaan:

"Jos minä saan lausua ilmi mielipiteeni; niin ei ole tässä niinkään paljoa, mistä sopii kunniata niittää; — papeilla ja kansakouluopettajilla kyllä voipi olla tyytyväisyyden syytä siitä, mitä täällä on saatu aikaan, mutta kuntalaiset varmaankin sanovat paikkakunnan tähän päivään asti vain saaneen yhä lisättyjä veroja."

Siinä syntyi yleisössä mutinaa ja kaikki liikkuivat levottomasti. Lars jatkoi:

"Meillä on vihdoinkin käsiteltävänä asia, joka voisi jossakin määrin korvata kunnallemme sen menoja; ehkä se juuri sentähden saavuttaa niin suurta vastusta. Tämä on kunta-asia kaikkien hyödyksi, tottapa voimme erottaa sitä perheasiasta."

Kansa katsoi toisiinsa, puhui jo puoliääneen, silloin nousi yksi mennäksensä eväsvakallensa, mutta viskasi ohimennessään sanan, että tämä oli järkevin ja suurin totuus, minkä oli moneen vuoteen kuullut niissä kokouksissa. Nyt nousivat kaikki, keskustelu muuttui yleiseksi ja Knut Aakre tunsi siinä istuessaan, että asia oli menetetty, kauheasti menetetty, eikä hän edes koettanutkaan enää pelastaa sitä. Sillä hänessä oli osaksi sitä luonnetta, jota sanotaan olevan ranskalaisissa: hän oli mainio ahdistamaan — niin ensimäisen, toisen kuin kolmannenkin kerran; mutta heikko puolustautumaan, sillä hänen tunteensa veivät vallan hänen aatteiltansa.

Hän ei käsittänyt sitä, hän ei voinut kauemmin jäädä siihen istumaan, hän jätti paikan varapuheenjohtajalle ja meni; — eipä ollut ilman etteivät toiset vähäisen naurahtaneet.

Hän oli saapunut kokoukseen yhdessä Larsin kanssa, mutta meni yksin kotiin, vaikka matka oli pitkä. Oli kolea syyspäivä, kolkkona ja lehdetönnä kohosi metsä, maa oli harmaankeltainen, kuuraa näkyi siellä täällä maantien varsilla. Loukattu ylpeys on kauhistuttava matkakumppani; Knut tunsi itsensä niin mitättömäksi ja hyljätyksi siinä astuessansa eteenpäin, mutta Lars oli kaikkialla hänen edessänsä kookkaana, iltahämärässä urhon tapaisena. Häntä harmitti, että hän oli syypää siihen, että tästä oli tullut ratkaiseva taistelu; sillä hän oli uskaltanut liian paljon yhteen ainoaan vähäpätöiseen asiaan. Mutta kummastus, tuska, viha oli voittanut hänet, — hänessä poltti, ja raivosi viha, hänen korvissaan suhisi ja hän vieläpä itki tuskasta. Hän kuuli pyörien ratinaa takanaan; Lars siinä tuli vinhaa vauhtia mainiolla hevosellaan ajaen hänen ohitsensa, niin että jäätynyt maa jyrisi. Hän katseli taaksensa yksinäistä jalkamiestä istuessansa siinä hartiakkaana kärryissään ja hevonen kiiti eteenpäin koti-ikävästä, Larsin tarvitsematta tehdä muuta kuin veltosti pitää ohjaksista. Hän istui siinä voimiensa ilmikuvana; tuo mies oikein ajamalla kulki päämääräänsä kohti! Knut tunsi itsensä heitetyksi alas hänen rattailtansa, astua tallustaessaan eteenpäin syysilman kolkkoudessa. Kotona Aakressa odotti vaimo Knutia kotiin. Hän tiesi ratkaisevan ottelun tapahtuvan, hän ei ollut milloinkaan luottanut Larsiin ja pelkäsi häntä nyt. Häntä ei ollut rauhoittanut se, että he olivat yhdessä ajaneet kotoa, eipä sekään olisi rauhoittanut, vaikka olisivat palanneetkin yhdessä. Mutta jo pimeni ilta eivätkä he tulleet. Hän seisoi ovessa: sillä tie kulki aivan ohitse, hän meni sinne, vaan kärryjä ei vain kuulunut. Vihdoin hän kuulee niiden ratinaa routaisella tiellä, sydän sykkii yhtä nopeasti kuin kärryjen pyörät pyörivät, hän pitelee kiinni ovenpielestä ja katselee tielle; kärryt lähestyvät, ainoastaan yksi henkilö istuu niissä; hän tuntee Larsin, joka hänkin näkee ja tuntee hänet, mutta ajaa ohitse seisahtumatta: nyt hän kovasti pelästyi! Jalat eivät olleet häntä kannattaa, hän astui horjuen sisään ja vaipui alas ikkunan edessä olevalle istuimelle. Lapset säikähtivät ja tulivat hänen luoksensa, pienin kyseli isää: sillä äiti ei milloinkaan puhunut heille muusta kuin isästä! Knut oli niin hellä sydämmeltään, sentähden vaimo häntä rakasti, mutta nyt oli tuo rakastettu poissa kotoa heidän luotaan, ulkona kaikenmoisissa toimissa, joka saattoi hänet itsensä ja kaikki omaisensakin onnettomiksi. Kunhan ei vaan mitään pahaa olisi tapahtunut; sillä Knut oli niin kiivasluontoinen, — minkätähden palasi Lars yksinään? Minkätähden hän ei seisahtunut? — Pitikö hänen, Knutin vaimon, juosta hänen jälkeensä? Tahi miestään vastaan? Häntä tuskastutti ja lapset kokoontuivat hänen ympärillensä kysellen, mitä oli tapahtunut. Mutta heille hän ei tahtonut sitä kertoa, jonka tähden hän nousi, käski heidän yksin syödä illallisensa, asetti ruoan pöytään ja auttoi heitä. Vähä väliä hän katseli tielle. Knut ei tullut. Hän riisui lapset ja pani heidät levolle, ja pienin luki iltarukouksensa äidin seisoessa kumartuneena hänen ylitsensä. Äiti rukoili itse innokkaasti mukana, mitä pienokainen niin luottavasti saneli edeltä, ettei huomannut ulkoa läheneviä askeleita. Knut seisoi ovessa ja näki omaisensa rukoukseen vaipuneina. Äiti nousi, kaikki lapset huudahtivat: "isä" — mutta Knut istahti heti ja sanoi hiljaa:

"Anna hänen rukoilla se vielä kerran." Äiti palasi vuoteen luokse, ettei Knut vielä näkisi hänen kasvojaan; sillä se olisi ollut melkein samaa kuin sekaantua hänen suruunsa, ennenkuin hänellä itsellään oli halua siitä puhua. Pienokainen pani kätensä ristiin rinnan yli ja toiset samoin ja rukoili.

Vielä oon mä pieni vainen,
Heikko, hento lapsukainen,
Mutta suureks' kerran kartun,
Iloks' isän äidin vartun,
Kun vain muistan käskyt Luojan,
Sillä niis' on turva, suoja.
Ja — nyt kaikki käydä saa
Herran huomaan nukkumaan.

Mimmoinen rauha siitä syntyi! Ei kestänyt minuuttiakaan ennenkuin kaikki lapset nukkuivat siihen kuin Jumalan helmaan, mutta äiti meni ääneti asettamaan ruokaa isälle, joka ei kuitenkaan voinut nauttia mitään. Mutta mentyään levolle Knut sanoi: