Silloin koulumestari raivostui, löi viivottimella pöytään ja kysyi: "mikä hitto — Jumala antakoon pahan syntini anteeksi — lapsi vekaroita vaivasi?"
"Täällä joutuu toinen toistansa pahemmin päästään pyörälle", hän sanoi; "jokaisessa pensaassa muka asustaa metsänneitonen, jokainoan veneen alla istuu vedenpeikko nyökäyttäen päätään, — uskotteko karhun keskitalvella olevan liikkeellä? Ettekö enää usko Jumalaan ja kristinoppiinne", hän torui, "vai uskotteko kaikellaisia pirun juonia ja pimeyden valtaa, kun luulette karhunkin kuljeskelevan keskitalvella?"
Mutta sitten hän lauhtui, kun oli kotvasen kulunut, ja kysyi pikku Maritilta, eikö hän todellakaan tohtinut mennä kotiin. Pikku vesa nyyhki ja itki sekä arveli sen aivan mahdottomaksi; koulumestari silloin käski Thorvaldin, joka oli suurin koululle jääneiden joukosta, mennä saattamaan häntä metsän lävitse.
"Ei, hänhän on itsekin nähnyt karhun" sanoi Marit nyyhkien; "hän se juuri siitä kertoi."
Thorvald ikäänkuin hupeni siinä istuessansa, etenkin kun koulumestari katsahti häneen ja hyväillen vetäisi viivotinta vasemman kätensä läpi.
"Oletko nähnyt karhun?" hän kysyi tyynesti.
"On aivan totta, että lautamiehen renki oli löytänyt karhunpesän ylhäällä pappilan metsässä sinä päivänä kuin oli siellä peltokanoja ampumassa", sanoi Thorvald.
"Oletko sinä nähnyt karhun?"
"Siellä ei ollut yksi vain, siellä oli kaksi suurta, ja ehkä siellä oli kaksi pienempääkin, sillä emäkarhuilla on pesässään sekä viime- että tämänvuotiset pennut."
"Oletko sitten nähnyt ne?" kysyi koulumestari vielä leppeämmin, yhä vain vetäisten viivotinta kädessänsä. Thorvald oli hetkisen ääneti.