"Jestas!" huusivat kaikki lapset.
"Niin pitkä", jatkoi Thorvald, "niin, aivan varmasti niin pitkä kuin täältä tuon tuolin luokse."
"Oletko nähnyt sen?" kysyi Ole Böen.
"Olen nähnyt sen? Olen ollut mukana sitä puhdistamassa, minä; sillä, tiedä se, siihen toimeen hän ei ota ketä hyvänsä. Niin, tietysti, minä en jaksanut sitä nostaakaan; mutta se olikin vähäpätöistä, — minä puhdistin ainoastaan sen lukkoa, ja, usko pois, se ei ole helpointa työtä."
"Sanotaan, että se ei osu enää yhtä hyvin kuin ennen", lausui Hans
Volden nojautuen taapäin, molemmat jalat pulpetilla.
"Ei, sen jälkeen kuin Lars kerran tuolla ylhäällä Osmarkissa ampui nukkuvaa karhua, niin se pettää kaksi kertaa ja ampuu kolmannen kerran ohi."
"Niin, kun hän ampui nukkuvaa karhua", todistivat tytöt.
"Houkkio!" lisäsivät pojat.
"On olemassa ainoastaan yksi keino, millä sitä voi auttaa", ilmoitti Ole Böen, "nimittäin panemalla elävän käärmeen sen piippuun."
"Niin, sen tiedämme kaikki", sanoivat tytöt; he tahtoivat kuulla jotakin uutta.