"Nyt on talvi, käärmettä ei voi saada ja sentähden Lars ei kokonaan luota pyssyynsä", arveli Hans Volden miettiväisesti.
"Hänhän tahtoo Niels Böenin mukaansa?" kysyi Thorvald.
"Niin", vastasi böeniläinen poika, joka tietysti parhaiten tunsi sen asian; "mutta ei Nielsin äiti eikä sisar laske häntä. Isä kuoli varmasti siitä ottelusta, jossa oli karhun kanssa viime vuonna kesälaitumella, eikä heillä enää ole muuta turvaa kuin Niels."
"Onko se sitten niin vaarallista?" kysäsi muuan pikkuinen poika.
"Vaarallistako?" toisti Thorvald; "karhulla on kymmenen miehen järki ja kahdentoista miehen voima."
"Niin, sen tiedämme", sanoivat tytöt uudestaan; he tahtoivat välttämättömästi kuulla jotakin uutta.
"Mutta Niels on isäänsä; hän kyllä lähtee mukaan."
"Niin, tietysti hän menee mukaan", sanoi Ole Böen, "tänään varhain, ennenkuin kukaan siellä oli liikkeellä, näin Niels Böenin, Lars metsästäjän ja vielä kolmannen menevän metsään päin, kullakin pyssy mukana; luulen aivan varmaan heidän menneen pappilan metsään."
"Oliko se aikaisin?" kysyivät lapset yhteen suuhun.
"Tavattoman aikaiseen! Olin ylhäällä jo ennenkuin isä ja äiti sytyttivät tulta."