Tuli keskiviikko ja yhä vielä Thore makasi; mutta torstaina hän arveli, eikö hän kuitenkin mahtane parantua lauantaiksi, ja perjantaina hän jo oli liikkeellä. Hän muisti tarkkaan isän sanat: "Jos ensi lauantai-iltana voit päästä Husebyn karhun ja hänen pentujensa ohitse, niin olkoon tyttö sinun"! Hän kerta toisensa perästä katsahti Husebyhyn.
"Eihän kuitenkaan voi sen pahempaa tulla kuin selkäsauna", arveli Thore.
Husebyn paimenmajalle ei vienyt muuta kuin yksi tie, niinkuin jo on sanottu; mutta tottahan ripeän miehen onnistunee päästä sinne, vaikkei menisikään suorinta tietä. Jos hän soutaisi niemen ympäri ja tunturin toiselle puolelle, niin tottapa hän sieltä jollakin tavalla pääsisi kiipeämällä ylös, vaikka olikin niin jyrkkää, että vuohikin töin tuskin pääsi eteenpäin, eikä se suinkaan ole pelkuri eikä arkaile semmoisilla retkillä.
Tuli lauantai, ja Thore oli liikkeellä koko päivän; aurinko paistoi niin polttavan kuumasti, että rätisi pensaissa, ja vähä väliä kuului tuntureilta laulua. Hän istui vielä illansuussa oven edustalla, ja hienoa sumua nousi maasta ja kohosi kuin nuoleskellen tunturin rinteitä korkeammalle. Hän katsahti sinne ylös, ja siellä oli niin hiljaista, hän katsahti Husebyhyn päin — ja silloin hän meni rantaan, lykkäsi veneen vesille ja souti niemen ympäri.
Paimenmajalla istui Aslaug lopetettuaan päivän askareet. Hän ajatteli, että Thore ei voinut tulla sinä iltana, vaan hänen sijastansa sitä useampia muita; silloin hän laski irti paimenkoiran eikä sanonut kenellekään, minne meni. Hän istahti niin, että voi nähdä alas laaksoon, mutta sieltä nousi sumua, eikä hän muutenkaan voinut katsella sinne, sillä kaikki herätti ikäviä muistoja. Hän siis muutti paikkaa ja, itsekään ajattelematta, minne meni, sattui menemään vastaiselle puolelle, jonne sitten istui katselemaan vuonolle. Tuo avara näköala yli laajan järven tuotti hänelle niin suloista rauhaa!
Silloin hänen teki mieli laulaa; hän valitsi surunvoittoisen laulun, ja sävelet etenivät kauas yön hiljaisuuteen. Laulu häntä miellytti niin, että hän lauloi siitä toisenkin värssyn. Mutta silloin hänestä tuntui kuin kuuluisi syvältä siihen vastaus.
"Hyväinen aika, mikä se on?" arveli Aslaug, meni jyrkänteen reunalle, kiersi kätensä hennon, reunalla kasvavan ja puoleksi jyrkänteen päällä riippuvan koivun ympäri. Hän katseli alas, mutta ei nähnyt mitään. Vuono oli tyyni ja kirkas, ei ainoata lintuakaan halkaissut sen pintaa. Aslaug istahti jälleen ja rupesi uudestaan laulamaan, silloin vastattiin todellakin alhaalta hänen lauluunsa aivan samalla sävelellä, mutta lähempää kuin ensi kerralla.
"On siellä sittenkin joku!" Ja silloin hän huomasi alhaalla kallion rinteellä veneen, joka oli kiinnitetty sinne, mutta niin syvällä, että se näytti pieneltä simpukan kuorelta vain. Hän katsahti korkeammalle ja äkkäsi punaisen lakin ja sen alta pojan, joka kiipesi ylös melkein äkkijyrkkää, sileätä vuorenseinää.
"Herranen aika! ken mahtaa hän olla?" kysäisi Aslaug itseltään, laski irti koivun ja hypähti taapäin. Hän ei uskaltanut vastata, sillä hän tiesi aivan hyvin, ken se oli. Hän heittäytyi alas ruohokkoon, tarttui molemmin käsin kiinni ruohoon, juuri kuin olisikin ollut hän, joka oli kiipeämässä, mutta juuret irtaantuivat, hän huusi ääneen ja rukoili kaikkivaltiasta Jumalaa auttamaan. Mutta silloin hänelle juolahti mieleen, että tämä Thoren teko oli Jumalan kiusaamista ja että hänellä sentähden ei ollut apua odotettavissa.
"Tämä ainoa kerta vain!" hän rukoili, ja sitten hän tarttui koiraan, ikäänkuin se olisi ollut Thore, jota hänen tuli pitää kiinni, hän kieri sen kanssa ruohokossa, ja aika hänen mielestänsä ei ottanut kuluaksensa.