USKOLLISUUTTA.
Kotiseutuni tasangoilla asui pariskunta, jolla oli kuusi poikaa; he ahersivat uskollisesti hyvin suuressa, mutta rappeutuneessa talossa, kunnes tapaturmainen isku teki lopun miehen elämästä, ja vaimo jäi hoitamaan raskasraateista viljelystään ja kuutta lastaan. Hän ei kuitenkaan joutunut neuvottomaksi, vaan talutti molemmat vanhimmat pojat kirstun luo ja pani heidät isän ruumiin ääressä lupaamaan, että he auttavat nuorempia veljiään ja äitiään sen mukaan kuin Jumala antaa voimia. He lupasivat ja pitivätkin sanansa, kunnes nuorin pojista oli päässyt ripille. Silloin he katsoivat olevansa vapaat, vanhin nai talollisen lesken ja vanhimman jälkeinen vähän ajan kuluttua hänen varakkaan sisarensa.
Neljän seuraavan veljen piti nyt käydä kiinni talon johtoon oltuaan itse tähän asti johdettavina. He eivät erittäin rohkeina käyneet tähän työhön; he olivat lapsesta asti tottuneet olemaan yhdessä, joko kaksitellen tai kaikki neljä, ja nyt he liittyivät entistä enemmän yhteen, kun heidän täytyi turvautua toistensa apuun. Kukaan ei ilmaissut mitään omaa mielipidettä, ennenkuin varmasti luuli tietävänsä toisten mielipiteen; itse asiassa eivät he tietäneet omaa mieltäänkään ennenkuin olivat katsoneet toistensa kasvoja. He eivät olleet tehneet mitään päätöstä, mutta sellainen sanaton sopimus heidän välillään kuitenkin oli, etteivät he eroaisi niin kauan kuin äiti eli. Äiti oli kuitenkin vähän toista mieltä ja sai molemmat vanhimmat puolelleen. Talon maanviljelys oli paisunut suureksi ja tarvitsi enemmän apua, minkävuoksi äiti ehdotti, että molemmille vanhemmille maksettaisiin heidän osansa ja talo jaettaisiin neljän nuoremman kesken siten, että he kaksittain viljelisivät osiaan. Vanhan rinnalle rakennettaisiin uusi huonerivi, toinen pari muuttaisi siihen, toinen jäisi äidin luo. Mutta muuttavasta parista piti toisen mennä naimisiin, koska sekä talo että karja tarvitsisi hoitajaa — ja äiti mainitsi tytön, jota hän toivoi miniäkseen.
Kenelläkään ei ollut mitään tätä vastaan; nousi vain kysymys, kumpiko veljespari muuttaisi äidin luota ja kumpiko heistä menisi naimisiin. Vanhin sanoi, että hän kyllä muuttaa, mutta naimisiin hän ei koskaan mene; ja muutkin torjuivat naimakaupan. Pojat sopivat sitten äidin kanssa, että tyttö itse saisi ratkaista asian. Ja eräänä kesäiltana, ylhäällä karjatalolla, äiti kysyikin häneltä, eikö hän tahtoisi muuttaa emännäksi taloon, ja tyttö suostuikin. Niin, kenen pojista hän tahtoo, sillä hän saattaa saada, kenen tahtoo. Sitä ei tyttö ollut ajatellut. Paras oli sitten nyt ajatella, sillä asia riippui hänestä. Niin, no, jos ottaisi vanhimman; mutta häntä ei hän voinut saada, sillä hän ei tahtonut mennä naimisiin. — Silloin mainitsi tyttö nuorimman. Mutta äiti piti sitä niin outona, hän kun oli nuorin.
— Lähinnä nuorin sitten.
— Miksei lähinnä vanhin?
— Niin, miksei? vastasi tyttö, sillä häntä hän kaiken aikaa oli ajatellut ja sentähden hän ei ollut häntä maininnut.
Mutta äiti oli huomannut sen jo silloin kun vanhin poika kieltäytyi menemästä naimisiin, että hän varmaan arveli lähinnä vanhimman ja tytön katsovan toisiaan hellin silmin. Lähinnä vanhin meni siis naimisiin tytön kanssa ja vanhin muutti hänen kanssaan. Miten he sitten lienevät jakaneet talon keskenään, sitä eivät vieraat koskaan saaneet tietää; sillä he tekivät työtä yhdessä kuten ennenkin ja korjasivat viljat milloin toiseen, milloin toiseen latoon.
Jonkun ajan perästä rupesi äiti heikkenemään; hän tarvitsi lepoa ja siis myöskin apua, ja pojat päättivät ottaa palvelukseensa tytön, joka muutenkin kävi heillä työssä. Nuorimman piti kysyä tytöltä seuraavana päivänä, kun oltiin lehdessä; hän tunsi tytön parhaiten. Mutta nuorin oli kauan hiljaisuudessa mahtanut pitää tytöstä, sillä kun hänen piti kysyä häneltä, teki hän sen niin oudosti, että tyttö luuli hänen kosivan ja antoi myöntävän vastauksen. Poika pelästyi ja meni paikalla veljiensä luo kertomaan kuinka hullusti oli käynyt. He kävivät kaikki neljä hyvin vakaviksi, eikä kukaan uskaltanut lausua ensimmäistä sanaa. Mutta lähinnä nuorin näki nuorimman kasvoista, että hän todella piti tytöstä ja että hän siitä syystä oli pelästynyt. Samalla hän myöskin aavisti oman kohtalonsa, nimittäin, että hän jää vanhaksipojaksi; sillä jos nuorimman piti mennä naimisiin, niin hän ei voinut mennä. Se tuntui vähän kovalta, sillä hänelläkin oli mielitiettynsä; mutta sille nyt ei mahtanut mitään. Hän puuttui nyt ensinnä puhumaan ja sanoi, että varmintahan se oli, että tyttö rupeaisi emännäksi taloon. Heti kun yksi oli puhunut, olivat muut asiasta yksimieliset ja läksivät puhumaan äidille. Mutta kun he pääsivät kotiin, oli äiti vakavasti sairastunut; heidän täytyi odottaa, kunnes hän paranisi, mutta kun hän ei enää parantunutkaan, pitivät he taasen neuvottelua. Silloin sai nuorin heidät suostumaan siihen, että kaikki pysyisi ennallaan niin kauan kuin äiti oli vuoteen omana; sillä tytölle ei pitänyt toimittaa useampia hoidettavia kuin äiti. Ja siihen asia jäi.
Äiti oli kuusitoista vuotta vuoteen omana. Kuusitoista vuotta hoiti tuleva miniä häntä nöyränä ja kärsivällisenä. Kuudentoista vuoden aikana kokoontuivat pojat joka ilta hänen vuoteensa ympärille pitämään hartaushetkeä ja sunnuntaina olivat molemmat vanhimmatkin mukana. Näinä hiljaisina hetkinä pyysi äiti heitä usein muistamaan sitä, joka oli häntä hoitanut; he ymmärsivät, mitä hän tarkoitti, ja lupasivat täyttää hänen toivomuksensa. Hän siunasi kaikkina näinä kuutenatoista vuonna tautiaan siksi, että se oli antanut hänen viimeiseen asti maistaa äidin iloa; hän kiitti heitä joka kerta kun he kokoontuivat ja vihdoin se sitten tapahtui viimeisen kerran.