Botolf oli takaperin hiipinyt ulos, häneen ei koskenut rukous, hän ei edes heti ollut huomannut, että se rukous olikaan; mutta katsellessaan ja kuunnellessaan lapsia kävi hän omissa silmissään pedoksi, joka on syösty pois Jumalan ja ihmisten yhdyskunnasta. Pensaiden taakse pujahti hän pois, jotteivät lapset häntä huomaisi: hän pelkäsi heitä enemmän kuin hän eläessään oli ketään pelännyt. Hän hiipi metsään, kauas kulkuteistä. Minne mennä? Siihen tyhjään taloonko, jonka hän oli ostanut ja sisustanut hänelle? — Tai kauemmako? Se oli yhdentekevää, sillä minne hän vain ajatteli, seisoi hän aina hänen edessään. Sanotaan kuolevista, että he vievät viimeisen kuvan mukaansa silmissään; se joka herää pahasta teosta, ottaa ensimmäisen minkä näkee, eikä ikinä pääse siitä. Hän ei nähnyt Aastaa sellaisena, jommoisena hän hiljan seisoi jyrkänteen partaalla; hän näki pienen tytön, viattoman tytön, Agnesin. Hukkuvankin kuva muuttui lapseksi, joka oikoo pieniä käsiään. Muisto Aastan sanomattomasta rakkaudesta lapseen vaihtoi salaperäisesti kuvat hänen sielussaan, kasvojen suuri yhtäläisyys vaikutti epäilykseen, jota oli kestänyt kuukausia ja jota oli raadellut kysymys: syyllinen vaiko syytön? Oliko Aasta kätkenyt sydämessään sellaisen lapsen? Oli?! Botolf oli sen nähnyt, tai oikeastaan hän vasta nyt näki nähneensä sen. Ennen hän vain oli urkkinut oliko tämäkin viattomuutta, oliko Aasta voinut hymyillä useille sillä tavalla, tai mikä oli pannut peittoon tämän lapsen hänen sielussaan, koska se vain säteilevinä hetkinä saattoi puhjeta näkyviin. Aastan luonteessa oli ollut ainaista vivahtelua, levottomuutta ja ikuista liioittelua, joka houkutteli muutkin liioittelemaan, ja hänen elävän elämänsä aikana oli tämä vaikuttanut Botolfiin joko houkutellen tai sysäten luotaan; nyt, Aastan surullisen kuoleman jälkeen yhdistyivät kaikki muistot viattomaksi lapseksi, joka rukoili.

Minne ajatus valoa vaikeroiden kääntyikin, oli lapsi aina vastassa; se sulki kaikki tutkimuksen tiet. Kun hän tahtoi tehdä jonkun kysymyksen heidän lyhyelle yhdyselämälleen, haaksirikon yöstä alkaen pyhäaamuun jyrkänteen partaalla — näytti se hänelle lapsen hahmon, ja tämä kummallinen hämmennys uuvutti häntä sekä sielun että ruumiin puolesta niin, että hän muutaman päivän perästä tuskin saattoi ottaa suuhunsa ravintoa eikä jonkun ajan kuluttua enää noussut vuoteesta.

Sen saattoi jokainen nähdä, että tämä oli kuolemaksi. Ihmiseen, joka kantaa povessaan arvoitusta, tulee omituinen sävy, joka tekee hänet muillekin arvoitukseksi. Siitä päivästä asti jolloin he muuttivat tänne, oli miehen synkkä sanattomuus, naisen kauneus ja molempien yksinäinen elämä antaneet kylänjuoruille paljon tekemistä: kun vaimo äkkiä katosi, yltyi jännitys ja uskottiin mitä mahdottomimpia juttuja. Kukaan ei osannut antaa mitään tietoja, eikä kukaan niistä, jotka asuivat tai kulkivat pitkin rantojen harjanteita tuona pyhäaamuna, ollut sattunut katsahtamaan jyrkänteelle silloin, kun hän keskellä auringonpaistetta heittäytyi veteen. Hänen ruumiinsakaan ei ajautunut maihin todistamaan. Miehestä syntyi kummallisia tarinoita hänen vielä ollessaan elävässä elämässä. Hän oli pahan näköinen, makasi, pitkähköt, ontostuneet kasvot punaisen parran ja takkuisten hiusten ympäröiminä. Suuret silmät tuijottivat sieltä kuin aidatusta lammesta. Kun ei hän näyttänyt tahtovan elää enempää kuin kuollakaan, sanoivat ihmiset, että Jumala ja paholainen tappelevat hänen omistamisestaan. Toiset olivat nähneet itse paholaisen tulenliekkien keskellä kurottautuvan hänen huoneeseensa huutamaan häntä. He olivat niinikään nähneet paholaisen mustana koirana kiertävän rakennuksia tai pomppivana keränä kierivän edelleen. Ohisoutavat olivat nähneet koko talon olevan tulessa, toiset olivat kuulleet junan hihkuen, haukkuen ja rämisten nousevan järvestä, hitaasti likenevän taloa, ajavan sisään lukituista ovista, riehuvan kaikkien huoneiden läpi ja sitten taas kirkuen, haukkuen ja karjuen syöksyvän järveen, kadotakseen. Sairaan palvelijat, sekä miehet että naiset, läksivät suinpäin pakoon, ja he nämä kaikki kertoivat. Kukaan ei enää uskaltanut lähetä taloa. Jollei vanha torpanväki, jolle mies oli osoittanut hyvyyttä, olisi ottanut häntä hoitaakseen, olisi hän jäänyt avutta. Vanha vaimo, joka häntä hoiti, eli itsekin suuressa pelossa; hän poltti olkia hänen vuoteensa alla karkoittaakseen paholaista; mutta vaikka sairas oli palamaisillaan, ei hän päässyt vaivoistaan. Hänellä oli uskomattomat tuskat. Vihdoin rupesi vanha vaimo ajattelemaan, että hän odotti jotakin ihmistä. Hän kysyi, eikö mentäisi hakemaan pappia. Sairas ravisti päätään. Eikö hän sitten olisi halunnut nähdä ketään muuta? Siihen ei sairas vastannut. Seuraavana päivänä hän äkkiä kesken kaiken selvästi mainitsi nimen "Agnes". Tietysti ei se ollut tarkoitettu vastaukseksi vaimon eiliseen kysymykseen, mutta vanhus ymmärsi sen siksi; iloissaan hän nousi ja meni pyytämään miestään kiireesti valjastamaan hevosta ja lähtemään pappilaan noutamaan Agnesia. Pappilassa luulivat kuulleensa väärin ja että tietysti pappia haettiin pitäjälle; mutta vanha mies vaan väitti tulleensa noutamaan Agnesia. Lapsi oli itse huoneessa ja pelästyi kovin, kun hän sen kuuli. Sillä olihan hänkin kuullut puhuttavan paholaisesta ja junasta, joka nousi järvestä; mutta hän oli kuullut senkin, että sairas odotti jotakin, saadakseen kuolla ja piti sitä aivan luonnollisena, että hän odotti häntä, jonka hänen vaimonsa niin usein oli noutanut heille. Lapselle sanottiin, että kuolevan tahto täytyi täyttää ja ettei hänelle tapahdu mitään pahaa, kun hän kauniisti rukoilee Jumalaa. Ja hän uskoi sen ja antoi pukea ylleen.

Oli kylmä, kirkas ilta, ja pitkät varjot seurasivat, kulkuset panivat metsän kaikumaan, oli vähän peloittavaa, mutta hän istui kädet ristissä puuhkassaan ja rukoili. Ei hän nähnyt paholaista eikä hän kuullut junan tulevan järvestä, jonka rantaa kuljettiin; mutta hän näki tähdet ylhäällä ja tulen edestään mäeltä. Ylhäällä talolla oli hirvittävän hiljaista, mutta vanha vaimo tuli paikalla ulos ja kantoi hänet sisään ja riisui päällysvaatteet ja vei uunin ääreen lämmittelemään. Ja sill'aikaa selitteli vanhus, että hän vaan olisi hyvällä mielellä ja rohkeasti menisi rukoilemaan sairaalle isämeitää. Kun hän oli lämmennyt, otti vanhus häntä kädestä ja talutti hänet kamariin.

Siellä makasi sairas, parta pitkänä, silmät kuopalla, ja katseli Agnesiin kauan: hän ei Agnesin mielestä ollut pahan näköinen eikä häntä peloittanut.

— Annatko sinä minulle anteeksi? kuiskasi sairas.

Agnesista tuntui siltä että piti luvata ja sentähden hän vastasi "kyllä". Silloin mies rupesi hymyilemään ja yritti nousta, mutta jäi voimattomana pitkäkseen. Agnes rupesi paikalla lukemaan isämeitäänsä, mutta sairas teki torjuvan liikkeen ja viittasi rintaansa ja lapsi laski kätensä hänen rinnalleen, sillä hän käsitti hänen sitä tarkoittaneen, ja hän pani laihan, jääkylmän käsikänkkyränsä hänen pienille, lämpöisille käsilleen ja sulki sitten silmänsä. Kun ei hän mitään sanonut vaikka lapsi oli lukenut rukouksen loppuun, ei hän uskaltanut vetää pois käsiään, vaan alkoi uudestaan. Hän luki rukousta jo kolmatta kertaa, kun vanha vaimo tuli sisään, katsahti vuoteeseen päin ja sanoi:

— Sinä voit lopettaa, lapseni, sillä nyt hän on päässyt vaivoistaan.

KARHUNTAPPAJA.

Pahempaa veitikkaa valehtelemaan kuin papin vanhin poika tuskin oli koko paikkakunnalla; hyvä hän oli lukemaankin, siitä ei ollut mitään hätää, ja talonpojat kuuntelivat mielellään hänen lukemistaan, mutta kun se oli sellaista, josta he pitivät, valehteli hän mielellään lisää niin paljon kuin hän luuli heidän sulattavan; tavallisesti hän puhui väkevistä miehistä ja rakkaudesta, joka surmasi.