— Kyllä minä voin kuulla, sanoi Marit ja siirtyi likemmä veljeään.
— Saatte uskoa, että kyllä se nyt ammutaan! sanoi Thorvald ja nyökytti päätään. — Tänne paikkakunnalle on tullut sellainen poika, joka osaa sen ampua. Tuskin oli Lars Skytter kuullut puhuttavan karhunpesästä pappilan kivikkojyrkänteessä, ennenkuin hän tulla tuiskusi seitsemän pitäjän takaa ja hänellä oli niin raskas pyssy kuin ylin myllynkivi ja niin pitkä kuin tästä tuonne Hans Voldeniin asti.
— Jesta sentään! huusivat kaikki lapset.
— Niinkö pitkä? toisti Thorvald. — Se on varmasti niin pitkä kuin tästä tuoliin.
— Oletko sinä nähnyt sen? kysyi Ole Böen.
— Jaa olenko minä nähnyt sen? Minä olen ollut sitä puhdistamassa; sillä sen saatte uskoa, ettei siihen työhön otetakaan joka miestä. Tietysti en minä jaksanut sitä nostaa; mutta sama se — minä puhdistin vain lukot, ja saatte uskoakin, ettei se työ mitään helppoa ole.
— Sanovat, ettei se pyssy enää viime aikoina ole osannut niin hyvin, sanoi Hans Voiden, kumartui taapäin ja pani molemmat jalkansa pulpetille.
— Ei olekaan. Sitten kun Lars kerran Osmarkenissa ampui nukkuvaa karhua, jäi se kaksi kertaa laukeamatta ja kolmannen kerran osumatta.
— Niin, kun menee ampumaan nukkuvaa karhua, sanoivat tytöt.
— Senkin hullu! lisäsivät pojat.