Samana kesänä rupesi äiti opettamaan häntä lukemaan. Kirjat olivat jo kauan olleet hänellä, ja hän oli paljon ajatellut, miltä oikein tuntuisi, kun nekin rupeaisivat puhumaan. Nyt muuttuivat kirjaimet eläimiksi linnuiksi ja jos miksikin; mutta sitten ne rupesivat kulkemaan parittain, kaksitellen; a seisoi lepäämässä puun alla, jonka nimi oli b; sitten tuli c ja teki samoin; mutta kun niitä tuli yhteen kolme ja neljä tuntui siltä kuin ne olisivat suuttuneet toisiinsa; ei oikein tahtonut luistaa. Ja jota pitemmälle hän pääsi sitä enemmän hän unohti, mitä ne olivat; kauimmin muisti hän a:n, josta hän eniten piti; se oli pieni musta karitsa, joka oli ystävä kaikkien kanssa; mutta pian hän unohti a:nkin, sillä kirjassa ei ollut mitään satuja, vaan ainoastaan läksyjä. Eräänä päivänä tuli äiti sisään ja sanoi hänelle:
— Huomenna alkaa koulu taas, silloin sinä saat tulla minun kanssani sinne.
Öyvind oli kuullut, että koulu oli paikka, missä paljon poikia leikki, ja sitä vastaan ei hän ollut vähääkään. Hän oli hyvin tyytyväinen; koulukartanolla hän kyllä usein oli ollut, mutta ei silloin kun siellä oli koulu, ja hän kulki ylös mäkiä nopeammin kuin äiti sillä hän ikävöitsi. He tulivat perille ja hirveä surina, aivan kuin kotona myllystä, kuului heitä vastaan. Hän kysyi suloin äidiltä, mitä se oli.
— Lapset siellä lukevat, vastasi äiti, ja poika tuli hyvin iloiseksi, sillä tällä tavalla hänkin oli lukenut ennenkuin tunsi kirjaimet.
Kun hän astui sisään, istui siellä pöydän ympärillä niin paljon lapsia, ettei kirkossakaan ollut useampia; toiset istuivat eväsvakkasillaan pitkin seiniä, toiset seisoivat pienissä ryhmissä pöydän ympärillä; koulumestari vanha, harmaapää mies, istui jakkaralla lieden luona ja täytti piippuansa. Kun Öyvind ja äiti astuivat sisään, nostivat kaikki päätään ja myllynsurina lakkasi, aivan kuten silloin kun ränni suljetaan. Kaikki katselivat tulijoita, äiti tervehti koulumestaria, joka tervehti takaisin.
— Minä tuon tässä pientä poikaa, joka tahtoisi oppia lukemaan, sanoi äiti.
— Mikä sen naskalin nimi on? kysyi koulumestari ja kaivoi nahkakukkarostaan tupakkaa.
— Öyvind, sanoi äiti. — Hän osaa kirjaimet ja lukee jo yhteenkin.
— Vai niin, sanoi koulumestari. — Tulepas tänne, valkotukka!… Öyvind meni hänen luokseen, koulumestari nosti hänet syliinsä ja otti lakin hänen päästään. — Sellainen reipas poika! sanoi hän ja sitaisi hänen päätään; Öyvind katseli häntä silmiin ja nauroi. — Minulleko sinä naurat? ja koulumestari rypisti kulmakarvojaan.
— Niin, vastasi Öyvind ja nauroi täyttä kurkkua. Silloin rupesi koulumestarikin nauramaan, äiti nauroi, lapset huomasivat, että heilläkin oli lupa nauraa, ja niin he kaikki purskahtivat nauramaan..