Öyvind oli kun olikin otettu kouluun.
Kun hänen piti istuutua, tahtoivat he kaikki tehdä hänelle tilaa; hän katselikin kauan ympärilleen; he kuiskailivat ja viittailivat sormellaan; poika kääntyili joka taholle, lakki kädessä ja kirja kainalossa.
— No, mitä siitä tulee? kysyi koulumestari, joka taas askarteli piippuineen.
Juuri kun poika on kääntymäisillään koulumestariin päin, huomaa hän ihan vierellään lieden ääressä Maritin, monine nimineen, istumassa pienellä, punaiseksi maalatulla vakkasella; hän oli kätkenyt kasvot molempien käsiensä taakse ja vilkuili sieltä häneen.
— Tässä minä tahdon istua! sanoi Öyvind kiireesti, otti vakan ja istuutui tytön viereen.
Jo nosti tyttökin hänen puoleistaan kättä ja katseli häneen kyynärpäänsä alatse; poika peitti hänkin molemmilla käsillään kasvonsa ja katsoi Maritiin kyynärpäänsä alatse. Sillä tavalla he ujostelivat toisiaan, kunnes tyttö rupesi nauramaan; silloin nauroi poikakin ja lapset, jotka olivat nähneet sen, niinikään. Samassa räjähti hirvittävän kova ääni, joka kuitenkin lauhtumistaan lauhtui:
— Hiljaa, te noidankakarat, vekarat ja leikkikalut! — Hiljaa, ja olkaa minulle kiltit, te sokeriporsaat! Se oli koulumestari, jonka oli tapana ärähtää, mutta lauhtua ennenkuin ehti lopettaa. Koulussa tuli hiiskumaton hiljaisuus, kunnes myllyt taas alkoivat käydä. Jokainen luki ääneen kirjastaan; siinä soivat korkeimmat diskanttiäänet, ja karkeammat äänet pärryttivät kovemmin ja kovemmin saadakseen pitää ylivallan, ja yksi ja toinen keskiääni sekaantui joukkoon, Öyvindillä ei ikipäivinä ollut vielä ollut noin hauskaa.
— Onko täällä aina tällaista? kuiskasi hän Markille.
— On, samanlaista, vastasi tyttö.
Myöhemmällä piti heidän tulla lukemaan koulumestarille; sitte pantiin pieni poika lukemaan heidän kanssansa ja senjälkeen saivat he mennä kauniisti istumaan paikoilleen.