— On, ja silloin se nousee uudessa hahmossa.. Olkaa siis varuillanne! ja he juoksivat minkä jaksoivat. — Lars oli ampunut suurinta kymmenen kertaa ennenkuin se kaatui, sanoi hän taas.
— Ajatelkaa, kymmenen kertaa! ja taas lähdettiin juoksemaan.
— Ja Nils pisti sitä kahdeksantoista kertaa puukollaan, ennenkuin se kaatui.
— Jestas sentään, sellaista karhua! Ja lapset juoksivat niin että hiki valui. Vihdoin oltiin perillä. Ole Böen kiskaisi auki oven ja pääsi ensinnä sisään.
— Ole varuillasi! huusi Hans hänen perässään. Marit ja se pieni tyttö, joka oli ollut Thorvaldin ja Hansin välissä, pääsivät sisään seuraavina, sitten Thorvald, joka ei mennyt kauas, koska hän tahtoi saada kaikesta yleissilmäyksen.
— Katsopas verta! sanoi hän Hansille.
Muut eivät tietäneet uskaltaisivatko heti mennä sisään.
— Näetkö sinä sen? kysyi tyttö siltä pojalta, joka seisoi ovella hänen rinnallaan.
— Näen, se on niin iso kuin kapteenin kartanon suuri hevonen, vastasi poika ja kertoi vielä enemmän. Hän sanoi, että karhu oli rautavitjoissa ja ne jotka olivat etujalkojen ympärillä, oli se kuitenkin riuhtaissut poikki; ja siitä valui verta kuin koskesta pudottaen!
Valhetta se tietystikin oli, mutta sen he unohtivat, kun näkivät karhun, pyssyn ja Nilsin, joka istui siteissään oteltuaan mesikämmenen kanssa, ja kuulivat vanhan Lars Skytterin kertovan, kuinka kaikki oli tapahtunut. He katselivat ja kuuntelivat niin ahneesti, etteivät he ensinkään huomanneet taakseen ilmestyvää miestä, joka hänkin rupesi kertomaan, ja seuraavaan tapaan: