Silloin hymyili Marit vastaan ja sanoi:
— Se on Pladsenin torpan poika.
Öyvind oli aina tietänyt olevansa torpan poika; mutta vasta nyt hän sen tunsi. Hän tunsi ruumiinsa käyvän ikäänkuin niin pieneksi ja lyhyemmäksi kaikkia muita; pysyäkseen rohkealla mielin, koetti hän ajatella kaikkea, mikä tähän asti oli tuottanut hänelle iloa ja ylpeyttä, alkaen kelkkamäestä yksityisiin saloihin asti. Mutta kun hän tuli muistelleeksi isäänsä ja äitiään, jotka nyt istuivat kotona ja luulivat hänen olevan hyvillä mielin, niin hän tuskin sai pidätetyksi kyyneleensä. Kaikki hänen ympärillään nauroivat ja ilvehtivät, viulu vinkui suoraan hänen korvaansa, oli sellainen hetki, jolloin hän luuli näkevänsä jonkin mustan nousevan silmiinsä, mutta sitten hän muisti koulun ja kaikki toverit ja koulumestarin, joka taputti häntä, ja papin, joka viime tutkinnossa oli antanut hänelle kirjan ja sanonut, että hän oli reipas poika; isä oli itse kuunnellut sitä ja hymyillyt. "Ole nyt kiltti, Öyvind," oli koulumestari sanovinaan hänelle ja ottavinaan hänet syliinsä, niinkuin ennen, kun hän oli pieni. "Herra Jumala, tämä on kaikki niin vähän arvoista, ja pohjaltaan ovat kaikki ihmiset hyvät; näyttää vain siltä kuin he eivät olisi. Me kaksi, Öyvind, me kehitymme yhtä kyvykkäiksi kuin Jon Hatlen; sinä saat sinäkin hyvät vaatteet ja tanssitat Maritia valoisassa pirtissä; sadat ihmiset nauravat ja puhelevat keskenään, siellä on sulhanen ja morsian ja pappi, ja minä seison kuorissa ja hymyilen sinulle… Ja äiti talossa, ja suuri talo, kaksikymmentä lehmää, kolme hevosta ja Marit… Marit.. on hyvä kuten koulussa…"
Tanssi taukosi, Öyvind näki Maritin edessään penkillä ja Jonin hänen rinnallaan, kasvot ihan hänen kasvojensa vieressä; suuri, pistävä tuska nousi taasen rintaan ja tuntui siltä kuin hän itse olisi puhunut itselleen: se on totta, minä olen sairas.
Samassa nousi Marit ja suuntasi askeleensa suoraan häntä kohti. Hän painui hänen puoleensa.
— Älä sinä istu ja tuijota minuun, sanoi hän! -Etkö sinä näe, että ihmiset panevat sen merkille; tanssi nyt jonkun kanssa.
Öyvind ei vastannut, vaan katseli yhä Maritiin eikä voinut sille mitään, että silmät tulivat täyteen kyyneliä. Tyttö oli jo menemäisillään, kun näki sen ja pysähtyi; hän kävi äkkiä ihan punaiseksi, kääntyi ja palasi paikoilleen; mutta siellä hän taas kääntyi ja meni istumaan toiseen paikkaan. Jon meni heti perässä.
Öyvind nousi penkiltä, meni muun väen joukossa ulos pihamaalle, istuutui porstuaan eikä käsittänyt mitä hänellä oli siellä tekemistä, nousi sitten, mutta istuutui taas, sillä saattoihan hän yhtä hyvin istua siellä kuin muualla. Kotiin ei hän huolinut mennä eikä liioin takaisin sisään; kaikki oli hänelle yhdentekevää. Hänen oli mahdoton koota ajatuksiaan käsittämään mitä oli tapahtunut; hän ei tahtonut sitä ajatella; eteenpäin ei hän myöskään tahtonut ajatella, sillä siellä ei ollut mitään mitä hän ikävöi.
Mutta mitä minä ajattelenkaan? kysyi hän puoliääneen itseltään ja kun hän oli kuullut oman äänensä, ajatteli hän: puhua sinä vielä osaat, osaatkohan sinä nauraa? Ja hän koetti: osasihan hän nauraa, ja hän nauroi ääneen, vielä kovemmin ja samassa hänestä tuntui niin hullunkuriselta, että hän istuu siinä nauramassa ypö yksinään! — ja nauroi. Mutta Hans, sama toveri, joka oli istunut hänen vieressään, tuli ulos hänen perässään.
— Jumalan tähden, mitä sinä naurat? kysyi hän ja seisahtui porstuan eteen.