Silloin lakkasi Öyvind nauramasta. Hans jäi seisomaan, ikäänkuin hän olisi odottanut mitä vielä tapahtuu; Öyvind nousi, katseli varovasti ympärilleen ja sanoi hiljaa:
— Nyt minä sanon sinulle, Hans, miksi minä ennen olen ollut niin iloinen; sentähden, etten oikein paljon ole pitänyt kenestäkään; mutta siitä päivästä lähtien, jolloin me oikein pidämme jostakin ihmisestä, emme enää ole iloisia.
Ja hän purskahti itkuun.
— Öyvind! kuului kuiskaus pihalta. — Öyvind! Poika pysähtyi kuuntelemaan.
— Öyvind! kuului vielä kerran hiukan kovemmin. Mahtoi olla se, jota
Öyvind ajatteli.
— Mitä? vastasi hän, niinkuin kuiskaten, kuivasi kiireesti kasvonsa ja astui esiin.
Joku nainen astui hiljaa pihan poikki.
— Sielläkö sinä olet? kysyi hän.
— Täällä, vastasi poika ja jäi paikoilleen.
— Kuka sinun kanssani on?