— Oikein, oikein.
Hetken perästä huudahti äiti:
— Mutta taitavat jo tulla!
Koulumestari katsoi kauan järvelle.
— Ne ne ovat.
Äiti meni pois ikkunasta ja koulumestari tuli sisään. Kun hän hetkisen oli levännyt ja juonut, läksivät he rantaan, veneen viilettäessä heitä vastaan täyttä vauhtia; sillä sekä isä että poika soutivat. He olivat heittäneet takit yltään, airojen alla kävi valkoinen kuohu, sentähden oli vene pian heidän rinnallaan, Öyvind käänsi päätään, nosti silmänsä ja näki äidin ja koulumestarin valkamassa.
— Hyvää päivää, hyvää päivää koulumestari! huusi hän ja lepuutti airojaan.
— Kuinka hänen äänensä on käynyt mieheväksi! sanoi äiti ja kasvot loistivat. — Voi ei, yhtä vaalea hän on kuin ennenkin! lisäsi hän samassa.
Koulumestari otti vastaan veneen, isä irroitti airot, Öyvind hyppäsi hänen ohitseen maihin, ojensi ensin kätensä äidille, sitten koulumestarille, hymyili ja nauroi, ja rupesi, ihan vasten talonpoikien tapaa, heti kertomaan tutkinnosta, matkasta, johtajan todistuksesta ja hyvistä tarjouksista; hän kyseli vuodentuloa ja tuttavia, paitsi yhtä; isä kanniskeli tavaroita, mutta hänenkin teki mieli kuunnella, hän arveli sentähden, että olkoot siellä ja läksi mukaan sisään. Ja sitten sitä mentiin, Öyvind nauroi ja kertoi ja äiti nauroi hänkin, sillä hän ei ensinkään tietänyt mitä sanoisi. Koulumestari asteli hitaasti rinnalla ja katseli poikaa viisain silmin, isä kulki kunnioittaen vähän etempänä. Ja niin he tulivat kotiin, Öyvind iloitsi kaikesta mitä näki, ensinnä siitä, että rakennus oli maalattu, sitten siitä, että myllyä oli laajennettu, sitten siitä, että lyijyikkunat olivat otetut pois tuvasta ja kamarista ja vihreän lasin sijaan pantu valkoista lasia ja puitteita suurennettu. Kun hän tuli sisään, näytti kaikki niin ihmeen pieneltä, ettei hän ensinkään muistanut sitä sellaiseksi, mutta niin hauskalta. Kello kaakatti kuin lihava kana, tuoleissa oli leikkauksia, jotka melkein näyttivät aikovan puhua, hän tunsi joka kupin katetulla pöydällä, uuni hymysi valkeaksi kalkittuna tervetuloa; lehvät lemusivat pitkin seiniä, katajat lattialla tiesivät juhlaa. He asettuivat syömään; mutta ei syömisestä tullut paljon mitään, sillä hän puheli lakkaamatta. He tarkastelivat nyt jokainen häntä levollisemmin, huomasivat eroavaisuutta ja yhtäläisyyttä, ja katselivat, mikä hänessä oli ihan uutta, aina sinisiin verkavaatteisiin asti, jotka olivat hänen yllään. Kun hän oli kertonut pitkän jutun jostakin toveristaan ja vihdoin lakkasi, syntyi pieni hiljaisuus. Silloin virkkoi isä:
— Ymmärrän tuskin ainoaa sanaa siitä mitä sinä puhut, poika; sinä puhut niin tavattoman nopeaan.