Kaikki purskahtivat nauruun, Öyvind ylinnä; hän kyllä tiesi, että se oli totta, mutta hänen oli mahdoton puhua hitaammin. Kaikki uusi, mitä hän pitkällä retkellään oli nähnyt ja oppinut, oli niin vallannut hänen mielikuvituksensa ja käsityskykynsä ja niin kokonaan karkoittanut hänet tavallisista oloistaan, että voimat, jotka kauan olivat levänneet, olivat ikäänkuin riehaantuneet ja pää joutui alituiseen työhön. Sitten he huomasivat, että hänen oli tapana silloin tällöin toistaa paria kolmea sanaa, ihan mielivaltaisesti, kiireissään; ikäänkuin hän olisi kompastunut omiin askeliinsa. Välistä se teki naurettavan vaikutuksen, mutta sitten hän nauroi ja sen tien se unohtui. Koulumestari ja isä istuivat vakoilemassa, olisiko huolellisuudesta kadonnut jotakin; mutta ei se siltä näyttänyt: kaikkea hän ajatteli, muistutti itse, että vene olisi tyhjennettävä, otti paikalla auki tavaransa ja ripusti vaatteita nauloihin, näytti kirjojaan ja kelloaan ja kaikkea uuttaan, ja äiti sanoi, että sitä oli pidetty hyvin. Pieneen huoneeseensa hän oli tavattoman ihastunut; aluksi hän aikoi jäädä kotiin auttamaan heinänkorjuussa ja lukemaan. Minne hän sitten joutuisi, sitä hän ei tiennyt, mutta se oli yhdentekevää. Hänen ajatuksensa juoksivat voimakkaina ja reippaina, niin että oikein virkisti, hän toi ilmi tunteensa niin vireästi, että oikein teki hyvää sille, joka kaiken vuotta on tottunut pidättymään. Koulumestari kävi kymmenen vuotta nuoremmaksi.
— Nyt on siis päästy näin pitkälle, sanoi hän ilosta säteillen noustessaan lähtemään.
Kun äiti palasi tapansa mukaan saattamasta häntä porraskivelle, pyysi hän Öyvindin kamariin.
— Joku odottaa sinua täällä kello yhdeksän, kuiskasi hän.
— Missä?
— Vuorella.
Öyvind katsahti kelloa, ja se kävi jo yhdeksättä. Sisällä ei hän saanut odotetuksi, vaan meni ulos, kapusi vuorelle ja jäi siihen katselemaan. Rakennuksen katto oli ihan vuoren alla; pensaat katolla olivat kasvaneet, nuoret puut hänen ympärillään olivat niinikään tulleet suuremmiksi ja hän tunsi jokikisen. Hän katseli alas tielle, joka kulki vuoren syrjää myöten, metsä toisella puolella. Tie oli harmaa ja vakava, mutta metsä hymyili kaikenkaltaisessa lehdessä; puut olivat korkeat ja suorat, pienellä lahdella näkyi haaksi, purjeet lerpallaan; se kuljetti lankkuja ja lautoja ja odotti tuulta. Hän katseli vettä, joka oli kantanut häntä edestakaisin; se lepäsi kiiltävän tyynenä, muutamia vesilintuja lensi järven poikki, mutta ääntä päästämättä; sillä oli myöhäistä. Isä näkyi tulevan myllyltä, hän pysähtyi porraskivelle ja jäi, kuten poikakin, katselemaan; sitten hän läksi rantaan panemaan venettä yökorjuuseen. Äiti ilmestyi talon toiselle puolelle, sillä hän tuli keittiöstä; hän katsahti vuorelle päin, astellessaan pihan poikki viemään jotakin kanoille, katsahti uudelleen ja hyräili. Öyvind istuutui odottamaan; pensaikko oli tiheää, joten ei hän saattanut nähdä kauas, mutta hän tarkkasi pienintäkin ääntä. Kauan pettivät häntä linnut kahahtaessaan ilmaan, tai hyppäsi joku orava toiseen puuhun. Mutta vihdoin kuuluu kauempaa ritinää, ritinä vaikenee ja alkaa taasen kuulua; poika nousee, sydän sykkii ja veri karkaa kasvoille; vihdoin avautuu pensaikko, mutta sieltä tulee suuri villakoira, joka hänet nähdessään jää seisomaan kolmelle jalalle eikä liiku. Se on Ylä-Hejdegårdenen koira ja ihan sen takana kuuluu taas kahinaa, koira kääntää päätään ja vainuaa — jo tulee Marit.
Hame tarttui kiinni pensaaseen, hän kääntyi sitä irroittamaan, ja sellaisena Öyvind hänet ensinnä näki. Hänen päänsä oli paljaana, hiukset kiinnitetyt ylös, kuten tytöillä tavallisesti arkioloissa; hänen yllään oli karkea, ruudullinen liivihame ilman hihoja, kaulassa ei ollut muuta kuin paidan alaskääntyvä kaulus; hän oli salaa lähtenyt niityltä eikä uskaltanut millään lailla koristaa itseään. Hän nosti katseensa, pää kallellaan ja hymyili; valkeat hampaat loistivat ja silmät välkähtivät puoleksi ummistettujen luomien alta; vähän aikaa hän siinä arasteli, mutta sitten hän läksi tulemaan ja punastui punastumistaan joka askeleelta, Öyvind astui häntä vastaan ja otti hänen kätensä molempien käsiensä väliin. Tyttö painoi päänsä syvälle alas. Sillä lailla seisoivat he kauan.
— Kiitos kaikista kirjeistäsi, sanoi ensinnä Öyvind, ja kun tyttö silloin hiukkasen nosti katsettaan ja hymyili, tunsi poika, että hän on veitikkamaisin noita, minkä metsässä ikinä saattaa tavata; mutta hän oli kun olikin kiikissä ja tyttö samaten.
— Kuinka sinä olet tullut suureksi! sanoi tyttö ja tarkoitti ihan toista kuin sanoi.