Hän rupesi katselemaan häntä enemmän ja enemmän ja hymyili hymyilemistään ja poika hymyili hänkin; mutta he eivät sanoneet mitään. Koira oli istuutunut vuorensyrjälle ja katseli taloa. Thore huomasi koiranpään alhaalla vedessä eikä kuolemakseen saattanut käsittää, mikä sieltä vuorelta näkyi.
Vihdoin nuoret sitten päästivät toistensa kädet ja rupesivat vähitellen puhumaan. Ja kun Öyvind ensin oli päässyt alkuun, kävi hän niin puheliaaksi, että tytön täytyi ruveta nauramaan häntä.
— Niin, näetkös sinä, se on sellaista, kun minä olen iloinen, oikein iloinen, näetkös! ja silloin kun meidän välimme selveni, oli kuin minussa olisi auennut lukko, auennut, näetkös.
Tyttö nauroi ja sanoi:
— Minä osaan melkein ulkoa kaikki ne kirjeet, jotka sinä olet lähettänyt.
— Entä minä sitten! Mutta sinä kirjoitit aina niin lyhyesti.
— Kun sinä aina tahdoit niin pitkiä.
— Ja kun minä tahdoin, että olisi kirjoitettu pitemmältä jostakin asiasta, luikersit sinä aina tiehesi.
— Minä näytän koreimmalta, kun ei minusta näy kuin pyrstö! sanoi sinipiika.
— Mutta tottakin! sinä et koskaan ole kertonut minulle kuinka sinä pääsit eroon Jon Hatlenista.