— Mutta ei metsää kauemmaksi; sillä vaari voisi sinut nähdä.
— En metsää kauemmaksi. Tyttö kulta, oikeinko sinä juokset?
— Emmehän me voi kulkea rinnan täällä.
— Mutta emmehän me sitten yhdessä kuljekaan.
— Ota minut sitten!
Tyttö juoksi, poika perässä, ja pian tarttui tyttö kiinni pensaisiin niin että poika sai hänet kiinni.
— Olenko minä nyt saanut kiinni sinut ikipäiviksi, Marit?
Poika piteli käsiään hänen ympärillään.
— Etköhän, vastasi tyttö hiljaa ja hymyili, mutta puna oli poskilla ja hän oli samalla vakava.
Ei, nyt sen pitää tapahtua! ajatteli poika ja aikoi suudella häntä; mutta tyttö taivutti päänsä hänen käsivartensa alle, nauroi ja läksi juoksemaan. Viimeisten puiden luona hän pysähtyi.