— Koska me taas tapaamme? kuiskasi hän.
— Huomenna, huomenna! kuiskasi Öyvind takaisin.
— Huomenna!… Hyvästi! Tyttö taas juoksemaan.
— Marit! Hän pysähtyi.
— Se oli mukavaa, että me ensinnä tapasimme täällä vuorella.
— Niin oli! ja tyttö juoksi taas.
Öyvind katseli kauan hänen jälkeensä; koira hyppäsi haukkuen edellä, tyttö perässä, koettaen sitä rauhoittaa. Öyvind kääntyi, otti lakkinsa, viskasi sen korkealle ilmaan, otti vastaan ja viskasi taas menemään.
— Nyt minusta taitaa tulla iloinen poika! virkkoi hän ja läksi laulellen kotiin.
Kymmenes luku.
Eräänä iltapäivänä myöhemmin kesällä, kun äiti ja palvelustyttö olivat haravoimassa ja isä ja Öyvind kantoivat heiniä latoon, tuli pieni lakiton ja paljasjalka poika juosten alas mäkiä ja suinpäin vainion poikki Öyvindin luo, ja antoi hänelle lipun.