— Sinäpä vasta juosta osaat! sanoi Öyvind.
— Minä saan siitä maksun, vastasi poika.
Kun kysyttiin, tuleeko siihen vastausta, sanoi hän ei, ja läksi menemään pois takaisin vuoren poikki; sillä joku oli tulossa tietä myöten hänen perässään, kertoi hän. Öyvindin oli vaikea avata lippua, sillä ensin se oli pantu paperiliuskaan ja sitten köytetty kiinni ja vihdoin sinetöity lakalla. Lippuun oli kirjoitettu:
"Nyt hän on tulossa; mutta se käy hitaasti. Juokse metsään piiloon.
"Se, jonka sinä kyllä tiedät."
Totta totisesti en tiedäkään, ajatteli Öyvind ja loi uhkamielisen katseen ylöspäin. Ei kestänytkään kauan ennenkuin ylimmälle mäelle ilmestyi vanha mies; hän lepäsi hiukan, käveli taas ja lepäsi taas; sekä Thore että vaimo pysähtyivät katsomaan. Mutta Thore nauroi pian, kun sensijaan vaimon muoto muuttui.
— Tunnetko sinä hänet?
— Eipä siinä juuri voi erehtyä.
Isä ja poika ryhtyivät taas kantamaan heiniä, mutta poika sovitti työnsä niin, että he aina olivat yhdessä. Vanhus likeni hitaasti kuin äreä länsituuli. Hän oli hyvin pitkä ja lihavahko; jalat olivat huonot ja hän kulki askel askeleelta, raskaasti nojaten sauvaansa. Pian hän pääsi niin likelle, että he saattoivat nähdä hänet tarkkaan; hän pysähtyi, otti lakin päästään ja pyyhki hikeä liinaan. Hänen päänsä oli kalju, syvälle niskaan asti; kasvot olivat pyöreät ja kokoonpainuneet, pienet silmät vilkkuivat kipinöiden, kulmakarvat olivat tuuheat ja suussa kaikki hampaat. Hän puhui terävin, määkivin äänin, joka ikäänkuin hyppi kivien ja kantojen poikki; mutta r-äänteessä se silloin tällöin viipyi suurella mielihyvällä, läksi sitten livertämään kyynärän mittoja ja äänen nuotti teki samalla valtavan hyppäyksen. Nuorempana oli hänet tunnettu iloisena, äkkipikaisena miehenä; vanhana oli kaikkinainen vastoinkäyminen tehnyt hänet äreäksi ja epäluuloiseksi.
Thore ja hänen poikansa tekivät monta retkeä edestakaisin ennenkuin Ole pääsi perille; he ymmärsivät molemmat, ettei hän kulje hyvillä asioilla ja sentähden tuntui kahta lystikkäämmältä, että sitä tuloa niin kesti. Molemmat liikkuivat he hyvin vakavina ja puhelivat hiljaa keskenään, mutta kun ei matkasta näyttänyt loppua tulevankaan, rupesi se tuntumaan hullunkuriselta. Ainoa sattuva sana saattaa tällaisissa sytyttää naurun soimaan, varsinkin kun naurun vaara on tarjolla. Kun hän vihdoin oli vain muutaman sylen päässä, eikä koskaan näyttänyt aikovan päästä niiden päähän, sanoi Öyvind hiljaa ja kuivasti: