— Tuolla miehellä mahtaa olla raskas kuorma. Eikä enempää tarvittu.
— Oletko hullu! kuiskasi isä, vaikka itsekin nauroi.
— Uhhuh! puhki Ole mäessä.
— Hän panee kurkkuansa kuntoon, kuiskasi Thore. Öyvind laskeutui polvilleen heinäruon eteen, kätki pään heiniin ja purskahti nauramaan.
Isä kumartui hänkin.
— Mennään latoon, kuiskasi hän, otti sylin täyteen heiniä ja läksi menemään.
Öyvind kiskasi käsiinsä pienen tukon, juoksi perässä, vääränä naurusta ja pääsi ensinnä latoon. Isä oli vakava mies, mutta kun hän joutui naurupäälle, nauraa tyrski hän ensin pienissä otteissa, sitten ne pitenivät pitenemistään, ja väliin tuli liverryksiä, kunnes kaikki suli ainoaksi pitkäksi ulinaksi, jonka jälkeen aalto seurasi aaltoa, päät yhä pitempinä hyrskyinä. Nyt hän oli päässyt alkuun, poika oli pitkänään permannolla, isä seisoi kumarassa hänen vieressään ja molemmat nauroivat niin että jyrisi. Silloin tällöin heille tuli tällaisia naurunpuuskia, mutta tämä tuli sopimattomaan aikaan, vakuutti isä. Vihdoin eivät he käsittäneet mihin joutuisivat, sillä varmaan vanhus jo oli tullut taloon.
— Minä en lähde ulos, sanoi isä, — ei minulla ole mitään tekemistä hänen kanssaan.
— En minäkään mene, vastasi Öyvind.
— Uhhuh, kuului ihan ladon seinustalta. Isä uhkasi poikaa: