— Ä-ä-ä-ä-ää! pani se.
Mutta tyttö kävi toisella kädellään kiinni selkäkarvoihin, veti toisella nauhasta ja puheli kauniisti:
— Tule pois nyt, pukki, niin pääset tupaan ja saat syödä äidin vadista ja minun esiliinastani. Sitten hän lauloi:
Puku pukkini joudu, tule vaskani, tuu lumitöppösin Mirri, sa naukuja-suu, ja sorsaset sulkaa vailla, nyt tulkaa, kananpoikaset kaa esiin koikkelehtaa, kyy kyyhkyni pienot te untuva-hienot! Kävi kaste jo maas' tuli aurinko taas, ja alulla vast' on kesä kultainen vaan syksyn jos huudat se kuulee sen!
Siinä sitä sitten oltiin.
Poika oli hoitanut pukkia talvesta asti, sen syntymästä saakka, eikä hän koskaan ollut ajatellut, että hän voisi sen kadottaa; mutta nyt se oli tapahtunut yhdessä hetkessä, eikä hän enää saisi sitä nähdä.
Äiti tuli hyräillen rannalta, jossa hän oli ollut pesemässä pyttyjä; hän näki pojan itkeä kyyköttävän nurmessa ja meni hänen luokseen.
— Mitä sinä itket?
— Voi pukki, pukki!
— No, missä pukki on? kysyi äiti ja katsoi katolle.