Tuli tuli tei!
Tätä kuullut ei
poika tuonne koivuhakaan.
Mitä lauloin mä, —
on jo hämärä, —
eikä kuulu saattajakaan!

Enhän liene vaan sulta suudelmaan — ei, se mahdotonta oisi! Jos jo kuulit sa, pian unhoita — peruuttaa sen vielä voisi!

Hyväst', hyväst' jää, yö jo yllättää; unessa ma nään sun siellä, kuulen sanat ne, jotka minulle — oi, ne huumaa päätä vielä!

Nyt ma lopetan, suljen akkunan, kohta on jo öinen rauha. Kohta viimeisen tuopi sävelen, ilta on niin lämmin, lauha.

Kahdestoista luku.

Muutamia vuosia on kulunut tästä kohtauksesta.

On syksy, koulumestari astelee Nordistuenille, avaa ulko-oven, ei tapaa ketään kotona, avaa toisen oven eikä vieläkään tapaa ketään ja jatkaa yhä kulkuaan pitkän rakennuksen viimeiseen huoneeseen; siellä istuu Ole Nordistuen yksinään vuoteensa ääressä ja katselee käsiään.

Koulumestari tervehtii ja Ole vastaa. Koulumestari ottaa jakkaran ja asettuu Olen eteen.

— Olet lähettänyt minua hakemaan.

— Niin olen.