— Se on jo niin monet polvet ollut tässä suvussa ja se on niin hyvää maata. Siinähän se on kaikki mitä isä toisensa perästä on saanut kokoon; mutta nykyään ei se kasva. Enkä minä tiedä, kuka ajaa taloon, kun minut viedään talosta. Sukua hän vaan ei ole.
— Jatkaahan sinun tyttäresi tytär sukua.
— Mutta kuinka hänen miehensä pitää taloa? Se minun pitäisi tietää ennenkuin pääni kaatuu. Se on sellaista, Baard, että sekä minulle että talolle tulee kiire.
Molemmat vaikenevat; vihdoin virkkaa koulumestari:
— Eikö mentäisi vähän katsomaan maita, kun on näin kaunis ilma?
— Mennään vain. Minulla on väkeä tuolla mäessä, lehdessä ovat, mutta eiväthän ne mitään tee, paitsi silloin kun minun silmäni näkee!… ja hän hoippuroi hakemaan suurta lakkiaan ja keppiään ja puhelee siinä kulkiessaan: — ne eivät viihdy täällä meillä työssä; minä en ymmärrä mikä siinä on… Heidän päästyään ulos ja kierrettyään rakennuksen kulman, hän seisahtui: — katso nyt tätä: kun ei ole järjestystä missään! puita ovat viskelleet huiskin haiskin, kirvestä eivät ole lyöneet kiinni pölkkyyn… ja hän kumartui vaivalloisesti sitä ottamaan ja löi sen pölkkyyn. — Tämä nahkanen tässä on pudonnut, mutta onko joku viitsinyt nostaa sitä ylös? ja hän nosti sen itse paikoilleen. — Tässä on sitten aitta, mutta luulen vain, että joku on kantanut pois portaita! — hän nosti ne itse syrjään. Sitten hän seisahtui, jäi katsomaan koulumestariin ja sanoi: — ja tällaista se on joka päivä!
Heidän astuessaan ylös rinnettä, kuului nurmikkojyrkänteiltä reipasta laulua.
— Laulavatpa ne työtä tehdessään, sanoi koulumestari.
— Se on Östistuenin pieni Knud, joka siellä laulaa. Hän tekee lehtiä isällensä. Tuolla ovat minun väkeni; he eivät laula.
— Tuo ei ole tämän paikkakunnan lauluja.