— Se edistyy! Niin, edistyyhän se! Mutta se edistyisi nopeammin, jos meillä olisi rahoja, eikö niin?
— Monta kertaa nopeammin.
— Monta kertaa? Olisipa meillä vain ollut rahaa! Niin, niin; mutta pureskeleehan sekin, jolla ei ole hampaita ja pääseehän sekin perille, joka ajaa härällä.
Äiti iski yhtä mittaa silmää Thorelle, joka hänkin silloin tällöin syrjästä vilkaisi äitiin ja kiikutteli yläruumistaan ja sitaisi käsillään polviaan; koulumestari vilkutteli hänkin silmää hänelle. Thore aukaisi jo suunsa, rykäisi vähän ja yritti puhua, mutta Ole ja Öyvind olivat lakkaamatta äänessä, nauroivat ja pitivät sellaista elämää, ettei siinä saanut suunvuoroa.
— Olkaa nyt vähän aikaa hiljaa; Thorella on jotakin sanomista, keskeyttää koulumestari, ja miehet vaikenevat ja jäävät katsomaan Thoreen.
— Se on tässä paikassa ollut sellaista, alkaa Thore vihdoin hiljaa, — että meillä on ollut mylly; viime aikoina on ollut sellaista, että niitä on ollut kaksi. Nämä myllyt ovat aina joka vuosi antaneet pikkuisen penniä; mutta emme ole, isäni enemmän kuin minäkään, käyttäneet näitä rahoja, paitsi kun Öyvind oli poissa. Koulumestari on hoitanut niitä ja hän sanoo, että ne ovat kasvaneet siellä pankissa; mutta nyt on parasta, että Öyvind saa ne Nordistueniin.
Äiti tekeytyi nurkassaan pienen pieneksi ja katseli säihkyvän iloisena
Thorea, joka istui hyvin vakavana ja miltei tyhmän näköisenä. Ole
Nordistuen katseli häntä suu ammollaan, Öyvind tointui ensinnä
hämmästyksestään ja puhkesi puhumaan:
— Eikö minua nyt seuraa onni? Hän astui permannon poikki isän luo ja laski kätensä hänen olkapäälleen, niin että läjähti. — Kas vain sinua, isä! sanoi hän, hykerteli käsiään ja jatkoi kulkuaan.
— Paljonko niitä rahoja saattaa olla? kysyi Ole vihdoin koulumestarilta, mutta hiljaa.
— Ei niitä niinkään vähän ole.