— Muutamia satoja?
— Vähän enemmän.
— Vähän enemmän? Öyvind, vähän enemmän! Herra varjele, mikä talo siitä tulee!
Hän nousi ja purskahti ääneen nauramaan.
— Minä lähden nyt teidän kanssanne Maritin luo, sanoo Öyvind. — Otamme hevosen, joka on tuossa ulkona, niin pääsemme pian.
— Niin, pian, pian! Tahdotko sinäkin aina kaikki pian?
— Tahdon, pian ja nurin!
I — Pian ja nurin! Ihan niinkuin minä nuorena, ihan! — Tässä on lakki ja keppi; nyt minä ajan pois teidät!
— Sinä ajat pois minut, hahhah! mutta tulethan itse mukaan, tulethan? Tulkaa te muutkin; istumme tänä iltana yhdessä niin kauan kuin hiilissä on tulta; tulkaa mukaan!
He lupasivat, Öyvind auttoi ukon rattaille ja he läksivät ajamaan Nordistuenille. Siellä hämmästyivät muutkin yhtä paljon kuin suuri koira, kun Ole Nordistuen ajoi pihamaalle Öyvind Pladsenin kanssa. Öyvindin auttaessa vanhusta rattailta ja palvelijoiden ja päiväläisten heitä töllistellessä, tuli Marit eteiseen katsomaan, mitä koira niin itsepintaisesti haukkui; hän jäi kuin naulittuna heihin katsomaan, lensi polttavan punaiseksi ja karkasi sisään. Päästessään huoneeseen, rupesi vanha Ole kuitenkin huutamaan häntä niin, että hänen täytyi tulla näkyviin.