— Mene panemaan parasta päällesi; tämä poika saa talon!
— Onko se totta? sanoo tyttö miltei tietämättään, ja niin ääneen että helisee.
— On se totta! vastaa Öyvind ja leipoo käsiään yhteen.
Tyttö kiepahtaa ympäri, viskaa, mitä käsissä sattuu olemaan, menemään ja karkaa ulos. Mutta Öyvind perässä.
Pian tulivat koulumestari, Thore ja vaimo. Vanhus oli hommannut kynttilöitä pöydälle, joka oli katettu valkoisella liinalla; tarjottiin viiniä ja olutta ja kaiken aikaa kierteli ukko huonetta, nostaen jalkojansa tavallista korkeammalle, mutta oikeaa aina korkeammalle kuin vasenta.
* * * * *
Ennenkuin tämä pieni kertomus päättyy, mainittakoon, että viisi viikkoa myöhemmin Öyvind ja Marit vihittiin pitäjän kirkossa. Koulumestari johti itse sinä päivänä laulua, koska hänen apulaislukkarinsa oli kipeänä. Hänen äänensä särisi nyt vanhana; mutta Öyvind kuunteli häntä mielellään. Ja kun hän oli antanut Maritille kätensä ja taluttanut hänet alttarille, nyökytti koulumestari kuorista hänelle päätään, aivan kuten Öyvind oli nähnyt hänen tekevän silloin, kun hän niin surullisena katseli Maritin tanssia; hän nyökytti päätään takaisin ja kyyneleet yrittivät nousta silmiin.
Tanssiaisillan kyyneleet olivat näiden kyynelten johdantona. Välillä oli koko hänen uskollisuutensa ja työnsä.
Ja tähän päättyy tarina iloisesta pojasta.