Englantilainen kääntyi ja huomasi olevansa kiikissä. Hän seisoi siinä kiinnijoutuneena, voimattomana, milloin punaisena raivosta, milloin kalpeana ilmitulon häpeästä. Herra Beaucaire viittasi kohteliaasti mykkiin miehiin ja huomautti: »Eikö ole kohteliaisuus herralle, että olen hankkinut kuusi isoa miestä hänet voittaakseni. He ovat kaikki minun uskollisia palvelijoitani, ja herra on yksin. Halusiko hän ehkä, etteivät edes hänen palvelijansa saisi tietää hänen pelaavan nuoren ranskalaisen kanssa, jota herra Nash ei voi suvaita salongissaan? Herra on onnettomuudeksi tullut tänne yksin ja jalkaisin.»
Herttua syyti suustaan sekavia solvauksia. Hänen kiinniottajansa hymyili hilpeästi ja teki kevyen, ikäänkuin surisevaa hyönteistä karkoittavan liikkeen. Samalla viittasi hän palvelijoitaan hillitsemään kiivasta kiukkuansa englantilaista kohtaan.
»Te aiotte murhata minut, roisto!»
Herra Beaucaire kohautti ivallisesti hartioitaan. »Mitä puhetta! Ei toki! Murhata! Mikä sana tämmöiselle isännälle! Ei, ei murhaa, ainoastaan kunniattomuus.» Hän helkähti heleään nauruun. Oli kuin hän olisi koettanut saavuttaa sympatiaa.
»Te helvetin hylky!» herttua suorastaan sylkäisi sanat.
»Sillä tavalla! Mutta minähän unohdan — herrahan on oppinut käytöstapansa omilta maanmiehiltään.»
»Luuletteko te, että yksikään sielu Bathissa uskoo, mitä te sanotte minusta — että minä — että minä —»
»Että hänen korkeudellaan Wintersetin herttualla oli piilokortti hihassa?»
»Te kurja maantienkulkuri, tallirenki, tallissa syntynyt —»
»Eikö ole kunnia syntyä siellä, missä herra ilmeisesti on saanut kasvatuksensa?»