»Miehen palvelijat jumaloivat häntä», sanoi Molyneux.
»Rietasta röyhkeyttä!» huudahti herttua. »Kuinka kauan minun vielä pitää suvaita tuota renkiä ja hänen renkejänsä? Beaucaire, ellette puolenpäivän aikaan huomenna ole poistunut Bathista, viedään teidät vankilaan, ja se piiskaus, josta nyt pelastuitte, tapahtuu siellä moninkertaisesti.»
»Minä olen — kaivohuoneen salongissa — kello yhdeksän — illalla — tasan viikon päästä», vastasi nuori mies kohteliaasti hymyillen, vaikka hänen huulensa olivat värittömät. Sanat veivät melkein kaikki hänen voimansa. »Te saatte pysytellä — taempana — herra. Haha!»
Vaunujen ovi paiskattiin kiinni.
»Neiti — hy-västi!»
»Ajakaa!» sanoi lady Mary.
Beaucaire seurasi vaunuja katseellaan. Kun pyörien kolina ja hevosten kavioiden kopse vähitellen oli häipynyt, putosi nenäliina, jota hän oli painanut kylkeensä, pölyiselle tielle kuin suuri punainen pallo.
»Pelkkiä — ruusuja», sammalsi hän ja kaatui taapäin palvelijainsa syliin.
VIIDES LUKU
Teikarimainen Nash seisoi ovella ja hymyili liehittelevästi ihmisille, jotka edustivat ylhäistä hienoutta ja komeutta. Suuri muotisankari taivutteli ruumistaan yhtämittaisessa sarjassa eri asteisiin sovellettuja, mutta moitteettomia kumarruksia: leskiarmojen edessä hän melkein lakaisi lattiaa syvimmästi kunnioittaen; hiukan arvokkaasti kumarsi hän nuorille teikareille, nerot vastaanotettiin alentuvalla ystävällisyydellä ja veitikkamaisella silmäniskulla; nuorille kaunottarille kumarsi hän isällisen ritarillisesti. Hänen tervehdyksensä mittasi tervehdittävän arvoasteen yhtä täsmälleen kuin varma tuntilasi mittaa ajan.