Bathin kuningas oli onnellinen, sillä neroa, kauneutta, hienoutta — tai lyhyemmin sanoen: aatelismiehiä, kaunottaria, pelureita, teikareita, valtiomiehiä ja runoilijoita — kokoontui hänen valtakuntaansa. Oli vähintäinkin kuin satunäytelmässä tai operetissa. Pelattiin yhä korkeampaa peliä, ja Nashin lippaat täyttyivät kullalla. Jotta hänen ilonsa olisi täydellinen, oli eräs Ranskan kuninkaallinen prinssi, nuori Beaujolais'n kreivi, juuri puolenpäivän aikaan koko komeudessaan saapunut Bathiin Pariisista, Ludvig XV:n lähettilään, markiisi de Mirepoix'n, saattamana, keikaroiva Nash ylisteli suuresti ruhtinaan tuloa, joka oli kunnia Bathille ja myöskin sen seremoniamestarille. Mutta vielä parempi oli, että oli tulossa muutamia tuottoisia tunteja kortti- ja noppapelin ääressä. Sen vuoksi Nash tänä iltana hymyili entistä suopeammin. Huoneissa helkkyi hopeankirkkaita naisääniä ja naurua, viulut soivat hilpeästi, ja niiden säveleet olivat sopusoinnussa hänen iloisen mielialansa kanssa.
Jokaisen keskustelun alkuaiheena oli lähettilään röyhkeä palvelija, joka niin ovelasti ja häikäilemättömästi oli esiintynyt säätyhenkilönä. Kävi ilmi, että oli vain kolme henkilöä, jotka eivät alusta saakka olleet epäilleet häntä, ja merkillistä kyllä oli terävä-älyisin kaikista paljastajista juuri vanha Bicksit, matkustaja, joka kerran oli käynyt Chateaurien'ssä. Sillä, mikäli kerrottiin, hän oli diplomaattisella tempulla solminut petturin sanoistansa ja saanut hänet myöntämään, että semmoista paikkaa ei ollut. Kuitenkin 'oli hän, kunnianarvoisa vanhus, samoin kuin onneton kapteeni Badger, vaiennut asiasta Wintersetin herttuan vuoksi. Tämä ylimys, jota siihen saakka oli salassa halveksittu, epäilty pelipetoksista eikä koskaan ihailtu, oli nyt saavuttanut arvoa ja kunniaa, hän kun oli osoittanut niin pahoitelleensa erehdystään ja pyrkinyt sovittamaan, mitä oli rikkonut, eikä korkean syntyperänsä nojalla ollut nauranut seurapiireille vasten naamaa. Hänen menettelynsä oli sitäkin ylistettävämpää, kun petturin paljastaminen myöskin paljasti hänen oman hairahduksensa tuon röyhkeän esittelijänä. Tänä iltana käveli tämä onnenpoika lady Mary Carlisle käsipuolessaan läpi huoneiden, suoden ja saaden hyväntahtoisia hymyilyjä. Sanottiin, että uutisrakennustyôt herttuan tilalla tulisivat alkamaan tuota pikaa ja että muutamat häviöön joutuneet juutalaiset saisivat täyden maksun. Ihmiset katselivat komeaa ja kookasta, mutta vaatimatonta sankaria ladyn rinnalla ja sanoivat, että siitä tulee muhkea pari. Lady oli jo kauan suosinut häntä, ja hän oli loistavasti suoriutunut ranskalaisesta, joka oli ollut hänen ainoa todellinen kilpailijansa. Missä he kulkivatkin, siellä kuului maireista kehua.
Nash, joka näki heidät lähellään, tuli kumartaen heidän luokseen.
Herttua ja teikari vaihtoivat pari sanaa syrjässä.
»Minä sain tietoja siitä roistosta tänä iltana», kuiskasi Nash. »Hän makasi eräässä maalaistalossa aina eiliseen saakka, jolloin hän hävisi sieltä hurjien miestensä kanssa.»
»Oletteko ryhtynyt mihinkään toimiin?» kysyi herttua.
»Neljätoista konstaapelia on vahdissa ulkopuolella, hän ei voi lähestyä ampumatkan päähän. Jos he näkevät hänet, vangitaan hänet heti, eikä hänen rosvojoukkonsa voi auttaa häntä vähääkään. Se hävytönhän oli vannonut olevansa täällä kello yhdeksän tänä iltana, eikö totta?»
»Niin hän sanoi, ja hän on vikkelä liikkumaan, sir.»
»Kello on juuri yhdeksän.»
»Kuulustelkaa, onko häntä tavattu.»
»Kernaasti.» Nash antoi merkin eräälle palvelijalle ja kuiskasi jotakin tämän korvaan.