»Ettekö tiedä», ja neiti kääntyi kiivaasti herra Molyneux'n puoleen, »että hänet ajetaan ulos heti, kun minä lähden tästä huoneesta. Haluatteko te samaa kohtaloa? Teidän vuoksenne, sir, koska olen aina katsonut teidät kunnialliseksi mieheksi, annan teille tilaisuuden pelastaa itsenne ylenkatseesta — ja — seuralaisenne vankeudesta. Antakaa hänen hiipiä ulos jotakin takatietä, ja sitten voitte tarjota minulle käsivartenne ja me menemme viereiseen huoneeseen ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Tulkaa, sir —»
»Neiti —»
»Herra Molyneux, minä en halua kuulla mitään teidän kumppanistanne. Ellen olisi nähnyt teitä yhdessä pelipöydän ääressä, olisin luullut, että hän oli palvelijanne. Suostutteko edulliseen tarjoukseeni, sir?»
»Neiti, sinä yönä en voinut sanoa teille —»
»Te voitte ilmoittaa jalosyntyiselle ystävällenne, herra Molyneux, että minä silloin kuulin kaikki, mitä hänellä oli sanomista; että minulla kerran oli suuri kunnia kuulla hänen korkeutensa tunnustus.»
»Oh, onko jaloa ivata ketään hänen syntyperänsä vuoksi, neiti? Ah, ei! Minun maassani on eräs mies, joka sanoo merkillisen asian: ihminen ei ole isänsä, vaan oma itsensä.»
»Te voitte sanoa ystävällenne, herra Molyneux, että hänellä kerran oli tilaisuus puolustautua syytöksiä vastaan; että hän sanoi kaikki —.»
»Että minä sanoin kaikki, mitä minulla silloin oli voimia sanoa. Neiti, te ette nähnyt, — mikä oli niinkuin pitikin — että eräs iso ampiainen oli minua pistänyt. Ei erin pahasti, olipahan vain pieni naarmu. Mutta, neiti, minua huimasi ja kuu pyöri silmissäni maassa. En voinut antaa sen ampiaisen huomata, että hän oli minua pistänyt. Ja senvuoksi täytyi minun sanoa teille vain, mitä saatoin, ja seistä pystyssä, kunnes hän oli mennyt tiehensä. Sitäpaitsi oli minulla muitakin syitä. Oo, teidän täytyy uskoa minua! Minä lähetin noutamaan herra Molyneux'tä ja kerroin hänelle kaikki, koska hän oli kohtelias nuorelle ranskalaiselle, ja minä voin luottaa häneen. Minä luotan teihinkin, neiti — jo kauan — ja olisin sanonut teille kaikki, se oli vain — niin juuri asian romanttisuuden, seikkailupuolen vuoksi! Uskotteko minua? Kaikki on niin selvää nyt. Uskotteko minua, neiti?»
Tämä ei edes katsonut häneen. Beaucaire kohotti vedoten kättänsä häntä kohti. »Eikö ole mitään luottamusta —» lausui hän arasti, mutta keskeytti sitten sanansa. Neiti oli ääneti, seisoi kuin kuvapatsas, hänen armonsa Ylenkatse.
»Jos ette olisi luullut minun olevan petturin, jos en koskaan olisi sanonut olevani Chateaurien; jos olisin vain ollut herra Beaucaire siinä tarinassa, jonka he kertoivat teille, mutta ilman palkollisen mielenlaatua, vain ollut kunniallinen mies, mies, se mies, jonka tunsitte, joka oli omaa itseänsä, olisitteko te —» hän koetti pitää ääntänsä tyynenä, mutta nähdessään neidon säteilevän kauneuden, oli kuin hänen henkeänsä olisi ahdistanut ja hän kopeloi vapisevin sormin kauluriansa. »Olisitteko te — silloin antanut minun ratsastaa vierellänne sinä kuutamoyönä?» Lady Maryn katse sivuutti hänet kuin olisi sivuuttanut jonkun palvelijan tai huonekalun. Beaucaire oli komeassa puvussa ja hänen rinnallaan kimalsi useita ritarimerkkejä? Lady Mary ei kiinnittänyt häneen edes sen vertaa huomiota, että olisi sen huomannut.