»Neiti — minulla on kunnia kysyä teiltä: jos olisitte tietänyt, että tuo Beaucaire oli kunniallinen mies, vaikka halpaa syntyperää, olisitteko te —»
Lady Marya pöyristytti vaistomaisesti, vaikka hänen ryhtinsä olikin kankea ja kylmä. Syntyi hetken äänettömyys.
»Herra Molyneux», sanoi lady Mary, »huolimatta säädyttömyydestänne, että sallitte palvelijan puhutella minua, tarjoan teille viimeisen tilaisuuden päästä tästä huoneesta ilman häväisyä. Tahdotteko tarjota minulle käsivartenne?»
»Suokaa anteeksi, armollinen neiti», sanoi Molyneux.
Beaucaire istahti tuolille. Hänen päänsä painui syvään ja hänen käsivartensa oli oikoisena pöydällä. Vähitellen, väkisin, kihosi hänen silmiinsä kyyneleitä ja kaksi kirkasta pisaraa vierähti nuoren miehen poskipäille.
»Ja elävät ihmiset saattavat olla pelkkää — nimeä!» sanoi herra
Beaucaire.
KUUDES LUKU
Winterset ei tavannut enää lady Maryä sovitulta paikalta. Hän oletti tällöin tämän menneen lady Rellertonin seuraan ja pani viinilasin syrjään. Sitten lähestyi hän molempia vieraita tervehtiäkseen prinssiä, joka oli hilpeä seitsentoistavuotias poika, mutta sievä kuin tyttö. Tämä seisoi markiisi de Mirepoix'n — tyynen ja vakavan näköisen miehen — rinnalla, ja ympärillään sikermä suurmiehiä, joihin tietenkin Nash lukeutui. Nash oli hyvillään, etteivät vieraat olleet saapuneet viikkoa aikaisemmin, jolloin hän ja Bath olisi joutunut kiinni suuresta tietämättömyydestä Ranskan aateliston suhteen — pitäessään niin suuressa arvossa Mirepoix'n entistä parturia.
»Onpa onni, että se mies on kadonnut», sanoi hän hiljaa Wintersetille.
»Kiittäkää minua siitä», vastasi hän.